Suomessa on vain yksi totuus, ja se on viranomaisen totuus. Tämän pyrki tekemään selväksi tänään Varsinais-Suomen käräjäoikeus, joka antoi julkisen selosteensa naantalilaista hevostallia koskevan tuomionsa yhteydessä.
Oikeus langetti hevostallia pyörittäneelle pariskunnalle ehdottomat vankeustuomiot törkeistä lapsiin kohdistuneista seksuaaliväkivaltateoista.
– Käräjäoikeus on kuitenkin kiinnittänyt huomiota siihen, että vastaajien rikoksia koskeva uutisointi on ollut osin epäasiallista. Uutisoinnissa on esimerkiksi annettu virheellinen kuva uhrien lukumäärästä. Edelleen uutisointi on ollut laajaa sen suhteen, että vastaajat olisivat kohdelleet eläimiä kaltoin ja huumanneet nuoria, mistä asiassa ei ole lainkaan ollut kysymys, julisti Varsinais-Suomen käräjäoikeus julkisessa selosteessaan.
Rikoksentekijöiden lisäksi oikeus siis jakoi tuomionsa hevostallivyyhdistä alun perin uutisoineelle vapaalle lehdistölle ja niille hevostallin tapahtumien uhreille, jotka olivat puhuneet kokemuksistaan toimittajille.
Tämä poikkeuksellinen tuomioistuimen julistus on ongelmallinen monessakin mielessä. Esitän alla muutamia perusteluita tälle näkemykselleni.
Oikeus käsitteli vain neljän uhrin kokemuksia
Käräjäoikeus käsitteli kahta lapsen törkeää seksuaalista hyväksikäyttöä ja kahta seksuaalista ahdistelua. Uhreja näissä teoissa oli neljä.
Haluan vielä alleviivata sitä, että oikeus käsitteli vain näitä rikoksia, ei muita. Epäilty eläimiin kohdistunut kaltoinkohtelu ja tyttöjen kertoma huumaaminen eivät olleet oikeuden asialistalla. Vaikka osa uhreista kertoi niistäkin oikeudessa suljettujen ovien takana.
Yksi uhreista kertoi oikeussalissa alkoholin tarjoamisesta 15-vuotiaalle ja usean henkilön läsnä ollessa humalaisen tytön sisuksiin väkisin työntyvästä sormesta. Rikoslain mukaan tällainen teko täyttää törkeän raiskauksen tunnusmerkistön, mutta esitutkintaputkesta teko rutistui lopulta ulos ”vain” seksuaalisena ahdisteluna.
Käräjäoikeus ei arvioinut hevostallin tapahtumia niiden uhrien osalta, joiden kohdalla esitutkinta kuivui kokoon tai syyttäjä päätti jättää syyttämättä. Oikeus ei myöskään käsitellyt niiden uhrien tapauksia, jotka eivät koskaan uskaltaneet tehdä rikosilmoitusta.
Silti oikeus vakuuttui, ettei tallilla tapahtunut mitään muuta uutisoitua epäasiallista toimintaa tai seksuaalista väkivaltaa. Vain neljä uhria. Piste.
Ongelmallinen ja perin outo johtopäätös oikeudelta.
Oikeus vastuutti mediaa sen ydintehtävästä
Olen sama toimittaja, joka Turun Sanomissa työskennellessään keväällä 2021 penkoi naantalilaisen hevostallin tapahtumia ja uutisoi niistä. Olin samana aamuna palannut kirjankirjoituslomaltani ja istuin aamupalaverissa, kun esimieheni määräsi minut tekemään juttua toimitukseen aiheesta tulleesta hevostallivinkistä.
Uhrit kertoivat heti alkuun, etteivät uskaltaisi puhua poliisille. He pelkäsivät kuollakseen, ettei poliisi uskoisi.
Haastattelin kymmeniä henkilöitä: uhreja, todistajia ja asiantuntijoita. Sitten julkaisin jutun.
Lehdistön kynnys tiedon julkistamiseen on asetettu tarkoituksella matalammalle kuin tuomiokynnys oikeudessa. Media kertoo asioista journalististen periaatteiden, ei poliisi- tai esitutkintalain tai tuomiovaltasääntelyn mukaisesti.
Tänään käräjäoikeus päätti, että median uutisoimat asiat, joita se ei edes käsitellyt oikeussalissa, olivat valetta. Lisäksi oikeus vastuutti median sen ydintehtävän eli tiedonvälityksen seurauksista.
– Uutisointi on johtanut muun ohella tappouhkauksiin vastaajia kohtaan. Rangaistusta lieventävä vaikutus on molempien vastaajien osalta ollut kolme kuukautta, oikeus totesi julkisessa selosteessaan.
Viranomaisen onnistuminen ei ole lehdistön mittari
Olen pahoillani tuomittuihin kohdistuneesta hyljeksinnästä ja uhkailusta, vaikkakaan se ei ole lehdistön vika. Lehdistön vika ei ole myöskään se, ettei poliisi tutkinut tätä vyyhtiä kunnolla.
Varsinais-Suomen käräjäoikeus antaa ymmärtää, että vain poliisityön onnistuminen on merkki siitä, että lehdistön työ on onnistunut. Olen vahvasti eri mieltä.
Lehdistö voi uutisoida silloinkin, kun viranomainen ei jostakin syystä tartu asioihin. Naantalilaisen hevostallin tapauksessa poliisin suhtautuminen tapahtumien tutkimiseen on itselleni tuntemattomasta syystä ollut harvinaisen kielteistä.
Poliisi on ilmaissut useille uhreille ja todistajille selkeäsanaisesti, ettei sitä kiinnosta tutkia vyyhtiä. Uhreille on sanottu suoraan, että poliisilla "on tärkeämpääkin tekemistä kuin tutkia tällaisia vanhoja rikoksia".
Poliisi ei ole halunnut ottaa todisteita ja tietoja vastaan, eikä sitä tahtonut tehdä oikeuskaan. Useampi henkilö on tarjonnut epäiltyjen seksuaalirikosten uhrien nimilistaa poliisille ja yksi todistajista tarjosi sitä myös oikeudelle. Listalla on yli kymmenen nimeä.
Poliisi on alusta saakka kieltänyt uhreja ja todistajia puhumasta enää toimittajille. Tänään kun käräjäoikeus totesi, että uutisoinnissa ”on annettu virheellinen kuva uhrien lukumäärästä”, nimilistaa viranomaisille tarjonnut todistaja soitti minulle.
– Poliisi ei halunnut ottaa rikosten uhrien nimilistaa vastaan, eikä myöskään oikeus. Jos sitä ei saa antaa oikeuden mielestä toimittajallekaan, niin osoita minulle se instanssi tässä maassa, jonka tehtäviin kuuluu kiinnostua siitä, että lapsille tehdään tällaista, hän tuskaili epätoivoissaan.
Uhreille ei kuulu kovin hyvää
Monelle tallivyyhtiin haastattelemistani epäillyn seksuaaliväkivallan uhreista ei kuulu kovin hyvää.
Julkisuudessa kerrottujen yksityiskohtien kertominen oli heille uskomattoman vaikeaa. Toisinaan he itkivät kertoessaan tallilla olleiden hevosten kohtelusta, vaikka minun mielestäni heidän olisi pitänyt itkeä itseään.
Pidän erittäin ongelmallisena seksuaalirikosten uhrien ja etenkin lapsiuhrien näkökulmasta sitä, että tuomioistuin mitätöi uhrien näyttämättä jääneet kertomukset tapahtumina, joita ei ole tapahtunut ollenkaan. Oikeudessahan ei lopultakaan ole kyse totuudesta vaan siitä, miten viranomaiset onnistuvat työtehtävässään sen esiin kaivamiseksi.
Vielä edellistäkin ongelmallisempana pidän sitä, että jokin instanssi tai viranomainen lyttää piiloon jääneiden uhrien kokemukset lähtökohtaisesti tapahtumina, joita ei ole olemassa. Miten uhrit uskaltavat tällaisen lausuman jälkeen lähteä viranomaisten ja tuomareiden pakeille äärimmäisen kipeiden ja henkilökohtaisten kokemustensa kanssa? Millainen luottamus heillä on tuomioistuimen oikeudenmukaisuuteen heidän omassa asiassaan?
Käräjäoikeus tuomitsi 48-vuotiaan Joni Johannes Silvanin kolmen vuoden ja yhdeksän kuukauden ehdottomaan vankeuteen. Hänen puolisonsa 44-vuotias Jenni Mirjam Rajala sai tasan kaksi vuotta vankeutta.
Ilman uutisointia Silvan olisi saanut neljä vuotta ja Rajala kaksi vuotta ja kolme kuukautta vankeutta. Paitsi että sain tänään heidän neljän uhrinsa viestin.
– Ilman kirjoittamiasi uutisia emme olisi ikinä uskaltaneet puhua poliisille.
Olisiko yksikään uhreista rohjennut koskaan poliisin pakeille ilman käräjäoikeuden kritisoimaa uutisointia?
Rikostoimittajan viesti: "Vaatikaa oikeutta"
Journalistina olen edelleen vakuuttunut, että uhrien kokemukset hevostallin tapahtumista ovat todellisia, vaikka käräjäoikeus niiden olemassaolon tänään suurelta osin kielsikin. Olen myös edelleen vakuuttunut, että piiloon on jäänyt paljon sellaisia uhreja, joista en välttämättä tiedä itsekään.
Tämän oikeusprosessin aikana sain yhteydenottoja nuorilta naisilta, jotka kertoivat odottavansa, johtaako tämä oikeusprosessi minkäänlaiseen ”oikeuteen”. He miettivät yhä rikosilmoituksen tekemistä.
Haluan muistuttaa, että tässä vyyhdissä ei ole kyse mistä tahansa seksuaalirikoksista. Uutisoidut hyvin eriasteiset teot ovat kohdistuneet nuorimmillaan 12–13-vuotiaisiin lapsiin tai juuri aikuistuneisiin nuoriin.
Meidän lapsiimme ja meidän nuoriimme. Heihin, joita yhteiskuntamme ja yhteisin varoin rahoittamamme oikeusjärjestelmän pitäisi erityisesti suojella.
Huolimatta poliisin ja oikeuslaitoksen uhreille tämän rikosvyyhdin myötä antamasta viestistä toivon, ettei yksikään seksuaaliväkivallan uhri anna periksi. Minun viestini on yhä: menkää poliisin luokse, kertokaa aivan kaikki ja vaatikaa oikeutta.