(Roadrunner)
Guns N' Rosesin, Velvet Revolverin ja oman Slash's Snakepitin riveissä aiemmin levyttänyt kitarajumala Slash seuraa Santanan jalanjälkiä ja on nyt julkaissut levyn, jossa jokaisella biisillä on tunnettu laulaja eri musiikkigenreistä. Paitsi, että kiertuebändin laulajaksi värvätty Alter Bridge -yhtyeen vokalisti Myles Kennedy pääsee ääneen kahdella biisillä.
Levyn avaa The Cult -solistina ja myös The Doorsin uudelleenlämmittelystä tutun Ian Astburyn veto Ghost. Mukana on myös ex-GN'R-kitaristi Izzy Stradlin. Biisi alkaa tarttuvalla riffillä ja Astbury osoittaa, että vaikka menestystä ei ole herralle omalla urallaan kahmalokaupalla suotu, on kyseessä kuitenkin erittäin pätevä vokalisti.
Hyvä avausraita nostaa odotukset jatkosta korkealle. Miten asiasta selviää itse "Pimeyden ruhtinas", Ozzy Osbourne? Ihan hyvin, vaikka tahti hieman hidastuukin. Crucify the Dead ei ole mikään maailman kovin laulu, mutta antaa lupauksia paremmasta tulevaisuudesta uuden Ozzy-levyn suhteen.
Kolmosbiisi Beautiful Dangerous esittelee Black Eyed Peas -laulaja Fergien rock-puolta. Hyvin Fergie onnistuukin, eikä olisi ihme, jos pimatsu lähtisikin haastamaan Pinkiä rokkipuolelle. Lisäksi tämä biisi rokkaa eteenpäin junan tehokkuudella ja on levyn biiseistä lähimpänä Gunnarien matskua.
Nelosbiisillä Back From Cali laulaa siis Mr. Kennedy. Kappale vie tunnelmat eteläisen Amerikan rämealueille. Soulahtava rockia parhaimmillaan.
Viitoskappaleen Promise laulaa Soundgardenin ja Audioslaven vokalistina tunnettu Chris Cornell. Promise jatkaa linjaa, jota Cornellilta on totuttu kuulemaan soololevyjensä tiimoilta. Yksinkertaista poprockia ilman hienouksia.
Kuutosbiisi By the Sword on loistava rock-biisi 1970-luvun hengessä. Vokalistina toimiii Wolfmother-nokkamies Andrew Stockdale. Kaksikko pistelee riffit ja soolot pakettiin hienosti.
Sen jälkeen kuullaan puolestaan levyn heikoin veto Gotten, jossa vokalistina toimii Maroon 5:n Adam Levine. Jokin Levinen äänessä ärsyttää tällä biisillä niin paljon, että skippaus on jatkossa edessä tämän biisin kohdalla. Sinänsä harmi, koska biisi on kuin suoraan 1980-luvun lopulta, jolloin näitä balladeja tuli jokaiselta hard rock -bändiltä.
Levinen jälkeen homman ottaa haltuun Lemmy, joka murisee tuttuun tyyliinsä biisin Doctor Alibi. Muutama sekunti Lemmyn laulua ja Levinen ääni on muisto vain. Lemmy se vaan on aina loistava!
Lemmyn jälkeen vuoron saavat Foo Fightersin Dave Grohl ja Slashin vanha bändikaveri sekä Gunnareista että Velvet Revolverista, Duff McKagan. Instrumentaalivälipalassa Grohl hoitaa rummut ja McKagan basson, Slashin luritellessa Les Paulistaan riffejä ja sooloja. Jotain mielenkiintoisen erikoista tässä biisissä on, koska riffit ja meininki on hyvin erilaista, mitä Slashiltä on totuttu kuulemaan.
Grohlhan teki joitakin vuosia sitten samantyylisen levyn nimellä Probot, mutta siinä laulajat olivat hieman eri luokkaa: Cronos (Venom), Max Cavalera (Soulfly, ex-Sepultura), King Diamond ja Lee Dorrian (Cathedral, ex-Napalm Death). Lisäyhteys näillä levyillä on Lemmy, joka oli mukana molemmilla.
Slash-Duff-Grohl-combon jälkeen vuorossa on rap rockista enemmän southern rockin puoleen urallaan kääntynyt, Pamela Andersonin aviomiehenäkin tunnettu Kid Rock kappaleessa I Hold On. Ei mitenkään erityinen raita, täytemateriaalia.
Itse asiassa levyllä on toinenkin allekirjoittanutta ärsyttävä laulajaääni. Sen omistaa Avenged Sevenfoldin vokalisti M. Shadows. Nothing To Sayn olisi voinut jättää pois, vaikka riffi onkin aikamoista tykitystä.
Biisi nro 12, Starlight, tuo jälleen ääneen Myles Kennedyn. Tämän biisin puikkoihin olisi ehkä odottanut Kid Rockia, mutta erinomaisesti Kennedy tästä suoriutuu.
Levyn tuntemattomin laulaja on Saint is a Sinner Too laulava Rocco DeLuca, josta en ole koskaan kuullutkaan, enkä herran bändistä Rocco DeLuca and the Burden. Tämän jälkeen buustia on varmasti tulossa, vaikka biisi onkin aika heikko.
Päätösraidalla We're All Gonna Die on äänessä itse Iggy Pop. Hyvä päätöskappale, jää hyvä fiilis tämän jälkeen, varsinkin kun ei ole bonuskappaleilla varustettua spesiaaliversiota.
Johtopäätös levystä on, että Slash soittaa jokaisen artistinsa uusimman soolobiisin taustalla. Aivan kuten soitti jo aikoinaan Michael Jacksonin Dangerous-levyn muutamilla kappaleilla, mm. Black Or White -hitillä. Yksikään kappale ei sellaisenaan ole Guns N' Rosesia, Velvet Revolveria tai jotain muuta Slashille ominaista rock'n'roll -kamaa. Tavallaan olisi ollut hauska kuulla Lemmy laulamassa jotain muuta kuin Motörhead-tyylistä kamaa ja Wolfmother-heebon muuta kuin uus-Zeppeliniä. Siis kuten Fergien kohdalla tapahtui.