USA 2008. Ohjaus: Andy ja Larry Wachowsky. Käsikirjoitus: Wachowsky-veljekset – Tatsuo Yoshidan animaatiosarjan pohjalta. Tuotanto: Grant Hill, Joel Silver, Wachowsky-veljekset. Kuvaus: David Tattersall. Leikkaus: Roger Barton, Zach Staenberg. Musiikki: Michael Giacchino. Pääosissa: Emile Hirsch, Christina Ricci, John Goodman, Susan Sarandon, Matthew Fox, Paulie Litt, Richard Roundtree. Kesto: 138 min.
Andy ja Larry Wachowskin uutuuden äärellä leuka loksahtaa auki, sitä ei käy kieltäminen. Speed Racerin kohdalla ammotus ei kuitenkaan ole hyvä asia. Päinvastoin, suurimmaksi osaksi sen aiheuttaa katsojan hämmennys näin pinnallisesta potaskasta.
Speed Racer on 1960-luvun japanilaisesta mangasta ja anime-tv-sarjasta ammentava autofantasia, jonka päähenkilöitä ovat nelipyöräisten lisäksi Racerin perheen rallifanaatikot. Nimihenkilö Speed (Emile Hirsch) on lupaava nuori kilpa-ajaja, josta povataan traagisessa kolarissa menehtyneen isonveljensä manttelinperijää.
Multimiljonääri Royalton (Roger Allam) haistaa lahjakkuuden, jonka hän haluaa valjastaa mahtavan ralli-imperiuminsa uudeksi ässäksi. Vaikka houkutus on suuri, Speed kieltäytyy kunniasta ja jää isäpappa Racerin (John Goodman) kotitalliin. Raivostunut Royalton uhkaa pyyhkäistä idealistisen perheyrityksen kokonaan pois pelistä. Kun hätä on suurin, on apukin lähellä: salaperäinen kuski X (Matthew Fox tv-sarjasta Lost) on valmis auttamaan tulokasta ja kitkemään korruption kokonaan pois kilpabisneksestä.
Siinä missä ohjaajaveljekset onnistuivat sekä vuoden 1996 Boundin harkitussa sarjakuvamaisuudessa että alkuperäisen Matrixin (1999) jännittävässä innovatiivisuudessa, ajavat Wachowskit tämänkertaisella tyylikokeilullaan totaalisesti metsään.
Speed Racer on maaninen, hektinen, kärsimätön kieputus, joka liikaa yrittäessään tyrehtyy omaan mahdottomuuteensa. Wachowskit ovat pyrkineet yhdistämään kaupallisen purkkaviihteen omintakeiseen avantgardeen, jossa ihminen menettää oman lihallisuutensa fyysisestä läsnäolostaan huolimatta. Samalla koko hommasta on kadonnut merkitys ja mieli.
Lopputulos on kokonaisuus, jossa kaikella muulla on merkitystä paitsi henkilöillä itsellään. Etualalle nousevat fysiikan lakeja uhmaavat autogladiaattorit ja niitä ympäröivä, kirkkaisiin väreihin purskahtanut serpentiinitodellisuus. Muoto on sisältöä tärkeämpi, mikä sekä näkyy että tuntuu. Kaikki on alusta loppuun karamelliväreissä kirkuvaa keinotekoisuutta, jonka pseudonokkeluus alkaa pitemmän päälle ottaa pahan kerran pattiin.
Aikuiset eivät toki ole elokuvan kohderyhmää ollenkaan, se on selvää. Myös varhaisnuorten intoa saattaa silti olla hyvä säädellä, etenkin jos perheen nuorimmilla on keskittymisvaikeuksia jo omasta takaa. Speed Racer tarjoaa nimittäin varoittavan samaistumiskohteen konsolipeleihin, karkkeihin ja roskaruokaan kilahtaneille ADHD-tapauksille. Sokerihumalassa simpanssinsa kanssa törttöilevä Sprittle Racer (Paulie Litt) on rasittavin leffalapsukainen sitten Mason Gamblen pellavapäisen Ville Vallattoman (Dennis the Menace, 1993).
Teksti: Outi Heiskanen