USA, 1999. Ohjaus: Rob Minkoff. Käsikirjoitus E.B. Whiten romaanin pohjalta: M.Night Shyamalan, Greg Brooker. Kuvaus: Guillermo Navarro. Leikkaus: Tom Finan. Tuotanto: Douglas Wick. Pääosissa: Geena Davis, Hugh Laurie, Jonathan Lipnicki. Kesto: 86 min.
Tarina valppaan ja sydämellisen Stuart-hiiren koettelemuksista tämän yrittäessä asettautua osaksi Littlen pientä perhettä, on ollut Amerikassa iso hitti. Kaikille sallitusta, asenteiltaan kesystä ja kiltistä elokuvasta, ei kuitenkaan ole anarkistisen ja hurmaavan Babe-porsaan haastajaksi, vaikka tekninen toteutus onkin laadukasta jälkeä. Baben tavoin Stuart Little yhdistää eläviä näyttelijöitä ja tietokoneanimaatiota. Itse päähenkilö, pikkiriikkinen hiiri, liikehtii ja puhuu kuin ihmiset. Ja miksi hiirellä on vaatteet? Tietysti siksi, että se näyttäisi vieläkin söötimmältä. Elokuvan kiinnostavimpia tekijänimiä on M.Night Shyamalan, joka käsikirjoitti ja ohjasi suurta ylistystä saaneen Kuudennen aistin, elokuvan pikkupojasta, jota kuolleet kävivät tervehtimässä rajan takaa. Elokuvan käsikirjoituksen idea onkin kiistämättä nerokas. Käsikirjoitus, jonka Shyamalan on muokannut E.B.Whiten romaanista, lähtee liikkeelle kummallisen teennäisesti: käydessään adoptiotoimistossa pariskunta Little päättää ykskaks adoptoidakin lapsen sijasta perheeseensä hiiren, kun tämä vetoaa heihin niin kauniisti. Stuart Littlen tarina liikkuu ajattomassa New York Cityssä, jonka maisemia on välillä retusoitu sadunomaisemmiksi. Kuvauspaikat, lavasteet, värit ja valot henkivät samaa menneen maailman hehkua kuin lastenelokuva Matilda. Ja molempien elokuvien takaa paljastuukin sama lavastaja, Bill Brzeski.
Satujen maailmaan kuuluvat luontevasti merenneidot, puhuvat eläimet, lentävät elefantit, ihmiseksi muuttuvat puunuket ja ylipäätään kaikenlainen taikuus. Mutta Stuart Littlen tapauksessa kaikki tapahtuu pohjustamattomasti ja äkillisesti. Heti alkuhämmennyksestään selvittyään myös sukulaiset hyväksyvät hiiren perheen täysivaltaiseksi jäseneksi. Varsinainen draama keskittyy perheen George-pojan ja Snowball-kissan asennevaikeuksiin. Ja juuri kun poika alkaa kiintyä hiirulaiseen, paikalle ryntää Stoutin hiiripariskunta, joka väittää Stuartia biologiseksi lapsekseen ja vie tämän mukanaan.
Hauskinta elokuvassa ovat kulmien ilkikuriset katit, jotka pilkkaavat Snowbell-kissaa siitä, että Littlen taloudessa hiirellä on kissaa arvostetumpi asema. Kissojen mielestä Stuart on uhka heidän asemalleen ja itsetunnolleen. Stuartille täytyykin siis tehdä jotakin. Suurella sydämellä, rohkeudella ja jalolla luonteella Stuart selviää koettelemuksistaan ja löytää oman paikkansa ihmisten ja lopulta kissojenkin parissa. Saduissahan kuuluu käydä hyvin, mutta Stuartin ongelmat ratkeavat kyllä kohtuuttoman nopeasti ja helposti. Hollywoodin kovimmin palkattu eläinkouluttaja Boone Narr harjoitutti 23 kissaa elokuvan kahdeksaa kissaroolia varten. Snowbellin rooli jaettiin viiden täysin toisiaan muistuttavan kissan kesken niin, että kukin eläin harjaantui muutamaan erikoistemppuun. Elokuvan originaaliversiossa Stuartin mainiona äänenä on Michael J.Fox; suomeksi tätä tulkitsee jo animaatiokonkariksi vakiintunut Jarkko Tamminen. Geena Davis ja Hugh Laurie ovat alusta loppuun melko yksitotisia, hurjan huolehtivaisia, kärsivällisiä ja niin kovin ymmärtäväisiä. Jonathan Lipnickissä on enemmän eloa ja potkua.
Teksti: Minna Karila