Anne Tuomi on hoitanut vanhuksia vajaat parikymmentä vuotta. Hän tekee työtä juuri heidän takiaan, huonoista resursseista ja arvostuksesta huolimatta. Vanhustenhoitaja toivoo, ettei joudu koskaan itse hoidettavan paikalle.
Kun Anne Tuomi oli pieni, hän halusi palomieheksi. Nyt hän "sammuttaa paloja" hieman muualla.
– Opiskelin lähihoitajaksi. Olen työskennellyt kymmenen vuotta vanhainkodissa, viisi vuotta kunnallisessa kotihoidossa ja nyt viimeisimmät vajaat kolme vuotta yksityisen puolen kotihoidossa, Anne kertoo.
Hän tietää hyvin, minkälaista suomalainen vanhustenhoito ja sen parissa työskenteleminen on.
– Välillä tuntuu, etten itse edes halua vanhaksi, enkä ainakaan vanhainkotiin. Parasta olisi, kun saisi kaatua saappaat jalassa, Anne miettii.
Kotihoito ei sovi jatkuvaa huolenpitoa vaativille
Annen mielestä kotona asuu paljon vanhuksia, jotka kuuluisivat oikeasti sairaalaan vuodehoitoon.
– Sairaaloissa tehdään paljon epäonnistuneita kotiutuksia. Joudumme usein palauttamaan potilaan takaisin jopa samana iltana.
– He kärsivät tietysti resurssipulasta, mutta sairaaloissa pitäisi ymmärtää, että heillä sentään on joku paikalla 24 tuntia vuorokaudessa – kotihoidossa tehdään korkeintaan 4–5 käyntiä päivässä saman asiakkaan luona, Anne kertoo.
– Juuri äskettäin jouduin soittamaan hälytyskeskukseen, kun eräs vanhus oli harhaillut ulkona niin, että huoltomiehen täytyi avata ovi pari kertaa. Emme me kotihoidossa voi ottaa kontollemme sitä, että joku lähtee harhailemaan: vanhus kuuluisi tällöin sairaalaan. Jos auttajia ei ole, eivät myöskään esimerkiksi vessakäynnit tai veden juonti onnistu.
Toisaalta sairaaloissa saatetaan hoitaa potilaita huonosti.
– Potilaille ilmestyy siellä makuuhaavoja, joita ei meidän hoidossamme ole ikinä tullut. Niitä sitten hoidetaan viikkotolkulla, Anne kertoo.
Kuvituskuva.
Vanhukselle ei pidä pedata kaikkea valmiiksi
Myös omaiset tuottavat ongelmia Annen työssä.
– Pääpiirteissään yhteistyö omaisten kanssa sujuu kyllä hyvin, mutta on tapauksia, joissa he ajatellessaan hyvää päsmäröivät liikaa. Jos omaiset päättävät, että äidin ja isän työt on nyt tehty, eivätkä he saa ottaa enää mitään vastuuta, mennään ojasta allikkoon. Ensin vanhus ei saa, ja sitten hän ei enää pysty tekemään mitään.
Olisi tärkeää, että vanhukset säilyttävät kykynsä toimia arkiaskareissa.
– Kaikki, mitä pystyy itse tekemään, myös pitäisi tehdä. Tiskaus, kahvinkeitto, pedin petaus ja ruoan lämmitys ovat vanhukselle myös mielenvirkistystä. Tuntuu pahalta, kun omaiset sanovat hoitajille, että "te ette viitsi tehdä", Anne sanoo.
Työilmapiiri vaikuttaa hoitajiin ja hoidettaviin
Julkisella puolella työskennellessä myös työyhteisö esti välillä työstä nauttimisen.
– Töihin ei ollut kiva mennä, kun ei ollut tiimihenkeä, vaan naristiin asioista ja asiakkaista. Aamupalaverit olivat hirveitä: "minä en tee ainakaan sitä enkä ainakaan sinun kanssasi", Anne muistelee.
Henkilökunnan ristiriidat välittyivät myös hoidettaville.
– Kerrankin eräs mummo sanoi minulle vuoroa aloittaessani, että "ihanaa, kun nyt tulee mukava porukka töihin".
Seura tärkeämpää kuin siivous
Vanhukset itse ovat työn suola.
– Se ilme, kun vanhuksen luokse saapuu – siitä kirkastumisesta näkyy, että tätä on odotettu, Anne kuvailee.
Kotihoidossa suurin osa käynneistä on vartin tai puolen tunnin pyrähdyksiä muutaman kerran päivässä.
– Monille vanhuksille niillä on ennemminkin henkinen merkitys. Vaikka omaisten kanssa on saatettu sopia muutaman päiväkäynnin lisäksi imuroimisesta tiettynä päivänä, vanhus haluaakin vain seuraa. Hän saattaa sanoa, että "minä jo vähän otin rikkaimurilla, ei tarvitse siivota – istus nyt tuohon, niin jutellaan", Anne kertoo.
– Välillä sitä tuollaisissa tilanteissa miettii, että kuinka minä nyt tässä istun, tehokkaana työaikana – mutta se hetki on vanhukselle tärkeä.
Kuolema on osa työtä
Jokainen hoitaja muodostaa hoidettavaan omanlaisen suhteensa.
– Pitäisi pysyä ammatillisena, eikä mennä liian lähelle. Mutta olen nähnyt kyllä sitäkin, että vapaa-aikana käydään katsomassa vanhusta, varsinkin aivan loppuaikoina.
Annen yöunia kuolemantapaukset eivät vie.
– Totta kai se on aina pysäyttävää ja sitä miettii, olisiko voinut tehdä vielä jotain muuta. Vanhainkodissa ollessani jotkut hoitajat myös itkivät, vaikkeivät olisi henkilöä tunteneetkaan.
– Vaikeinta on löytää oikeat sanat omaisille. Vaikka kuolema olisi ollut kuinka odotettu, kukaan ei sano vielä siinä hetkessä, että "hyvä näin".
Ei halua itse hoidettavaksi
Annea itseään vanheneminen pelottaa.
– Monesti ajattelen, että tuollainen ihminen ei sitten minua ainakaan hoida. Asiakkaille saatetaan huutaa, vaikka heillä ei olisi kuulossa mitään vikaa.
Voi vain toivoa, että vielä tulevatkin hoitajat näkevät työssä valopilkkuja.
– On mahtavaa rakentaa potilaaseen luottamus. Vanhat ihmiset osaavat kiitoksen. On tärkeää, että myös heitä kiitetään.
Studio55.fi/ Piia Simola
Kuvat: Colourbox.com
Kuin scifi-leffasta – tämäkö meitä kaikkia odottaa tulevaisuudessa?
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.