USA 2006. Ohjaus: Martin Scorsese. Käsikirjoitus: William Monahan. Tuotanto: Brad Grey, Graham King, Brad Pitt, Martin Scorsese. Kuvaus: Michael Ballhaus. Leikkaus: Thelma Schoonmaker. Musiikki: Howard Shore. Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Matt Damon, Jack Nicholson, Martin Sheen, Mark Wahlberg, Ray Winstone, Vera Farmiga. Kesto: 152 min.
The Departed, jonka voisi suomentaa muotoon edesmenneet, on tuima, kovaotteinen ja tiivis rikoselokuva. Virkavallan ja alamaailman rajoja hälventävä teos on hieno osoitus siitä, missä veteraaniohjaaja Martin Scorsese on parhaimmillaan – tarinan kertomisessa, henkilöohjauksessa ja latautuneen tunnelman luomisessa.
Itse tarina on tällä kertaa lainaa. Scorsese on yhdessä käsikirjoittaja William Monahanin kanssa tarttunut hongkongilaistrillerin Infernal Affairs (2002) persoonalliseen peruskuvioon. On kysymys ”hyvistä pahoista” ja ”pahoista hyvistä”. Elokuvan ytimen muodostaa poliisin peiteoperaatio, jonka tarkoituksena on narauttaa bostonilaisen alamaailman pitkäaikainen pääjehu Frank Costello (Jack Nicholson). Tehtävään määrätään vastavalmistunut koppalakki Billy Costigan (Leonardo DiCaprio), joka veren perintönsä takia passaa soluttautujaksi paremmin kuin kukaan muu. Billy on rikollisen sukunsa ainoa valkoinen lammas ja siksi uskottava eksymään kaidalta polulta Costellon likaisiin leipiin.
Colin Sullivanin (Matt Damon) taustasta ei sen sijaan löydy moitteen sijaa. Colin on puhdas kuin pulmunen, varsinainen poliisikoulun priimus, josta leivotaan laitoksen etsivien ykköstykkiä. Sullivanin esimiehet eivät tiedä, mistä mallioppilas on tehty: unelmavävyltä vaikuttava nuorukainen on Costellon kätyri, joka suojelee oppi-isänsä pimeitä bisneksiä. Colin ei kuitenkaan tiedä Billystä, eikä Billy tunnista Colinia. Molemmat arvaavat silti pian, että jossain on vuoto, puolin ja toisin. Jännittävä kissa-hiiri -peli voi alkaa.
The Departed on hieno juonirakennelma, jonka sokkeloissa ahtaalle ajetut toimijat kohtaavat ja sivuavat henkeäsalpaavasti toisiaan. Kosketuspintaa löytyy, kasvoja ei – oikeista identiteeteistä puhumattakaan. Scorsese johdattaa yleisönsä übermachoon maailmaan, jossa veri roiskuu ja roisit homovitsit tuovat jäyhät heteroäijät lähemmäksi toisiaan. Tässä todellisuudessa naisilla ei ole sijaa muutoin kuin pyhimysmäisinä äiteinä tai makeaan elämään mieltyneinä huorina. Elokuvan ainoa merkittävä naishahmo, poliisipsykologi Madolyn (Vera Farmiga), ei kykene kasvamaan mielenkiintoiseksi, itsenäiseksi henkilöksi. Monahanin käsikirjoituksessa hänenkin kohtalonaan on jäädä miehisen valtapelin passiiviseksi uhriksi.
Scorsese antaa yleisön mielin määrin uskoa omiin otaksumiinsa. Veteraanikettu pitää silti juonen langat tiukasti käsissään. Kyseessä on ohjaajan jykevin taidonnäyte vuosikausiin urbaanin rikoselokuvan saralla. Aivan Mafiaveljien tasolle ei ylletä, mutta melkein.
Loistavien näyttelijöiden panosta ei voi sivuuttaa. Leonardo DiCapriossa on kipeää kapinallista angstia, jota tarvitaan tällaisen tarinan sydämeksi. Matt Damonin osa on epäkiitollisempi, vaan ei yhtään vähemmän mielenkiintoinen. Kuva hautausmaan laidalle jäävästä miehestä on yhtä aikaa sekä paljonpuhuva että monimielinen. Jack Nicholson on jälleen kerran julmetun hyvä maanisena murhamiehenä, joka tietää, miten nuoret miehet kieputetaan paholaisen pikkurillin ympärille. Suurimmasta yllätyksestä vastaa kuitenkin Mark Wahlberg, jonka törkyturpaisessa jeparissa ei näy enää häivääkään takavuosien maitoisesta mallipoikuudesta.
Viimeinen puolituntinen laskee leffan arvosanan viidestä tähdestä neljään. Pitkitetty, tarpeettoman tarantinolainen huipennus tuntuu Scorsesen elokuvassa vieraalta elementiltä, joka ainakin ennakkonäytännön yleisössä synnytti sopimattomia naurunremahduksia. Moraalittomien isähahmojen ja tunnustuksen kipeiden poikien verinen tragedia ei saa arvoistaan päätöstä.
teksti: Outi Heiskanen