Englanti/Ranska/Italia 2006. Ohjaus: Stephen Frears. Käsikirjoitus: Peter Morgan. Tuotanto: Andy Harries, Christine Langan. Kuvaus: Affonso Beato. Leikkaus: Lucia Zucchetti. Pääosissa: Helen Mirren, Michael Sheen, James Cromwell, Sylvia Syms, Alex Jennings, Helen McCrory, Roger Allam, Tim McMullan, Douglas Reith. Kesto: 97 min.
Tänä vuonna näyttelijäkunnan Ensimmäinen Nainen on kiistatta Dame Helen Mirren. Kameleonttimainen brittiveteraani ehti jo pokata kaksi Kultaista maapalloa rooleistaan HBO-televisiotuotannon Elisabet I:nä sekä Stephen Frearsin The Queen -elokuvan Elisabet II:na, josta hän on myös Oscar-ehdolla. Palkinto olisi todella ansaittu: suvereenisti Mirren on muuntautunut keskiajan hekumallisesti oikuttelevasta "neitsytkuningattaresta" 1900-luvun jähmeäksi jääkuningattareksi, joka koettaa kaikin keinoin säilyttää vanhan monarkian arvokkuuden. The Queen on tarkkanäköinen kuvaus Englannin hovin tilasta vuonna 1997, jolloin kansan rakastama prinsessa Diana kuoli ja kuningattaren oli pakko katsoa pölyyntyneeseen peiliin.
Elokuva kattaa käänteentekevän viikon kuningattaren ja häntä ympäröivien ihmisten elämässä. Hallituksen johtoon uudistusmieliseksi pääministeriksi on nousemassa Labour-puolueen nuori ja sähäkkä Tony Blair (Michael Sheen), jonka kestovirnistys ja vaimo Cherien (Helen McCrory) nolot niiausyritykset eivät tee vaikutusta vanhoja hyviä aikoja vaalivaan konservatiivikuningattareen. Prinssi Charles (Alex Jennings) riiustelee epämääräisen Camillansa kanssa ja kuningataräiti (Sylvia Syms) haahuilee tasaisessa ginipöhnässä. Aivan kuin tässä kaikessa ei olisi tarpeeksi kestämistä, Elisabet saa keskellä elokuista yötä puhelun. Jo elinaikanaan skandalöösi ex-miniä Lady Diana Spencer on päättänyt päivänsä pariisilaisessa tunnelissa rikkaan muslimirakastajansa kainalossa.
Kuningatar haluaa selviytyä surutapauksesta "kuten ennen vanhaan: tyylikkäästi ilman hälyä ja hysteriaa". Hän pysyttäytyy vapaa-ajan asunnollaan prinssi Philipin (James Cromwell) kanssa peuroja metsästellen, vastustaa ajatusta julkisista hautajaisista eikä nosta suruliputusta Buckinhamin salkoon. Ja tekee tässä ratkaisevan virheen. Elisabet joutuu huomaamaan aikojen muuttuneen, kun miljoonapäinen, kansainvälinen surukansa valtaa tiedotusvälineet ja palatsin edustan. Kaikki muut paitsi kuningatar ymmärtävät itkeä "marttyyrinä elänyttä ja kuollutta, pyyteetöntä koko kansan prinsessaa".
Penseästä reaktiosta tulee symboli hovin jälkijättöiselle elitismille, johon britit ovat alkaneet suhtautua yhä epäilevämmin. Kuningattaren ja kansan välille repeää pelottava kuilu. Parhaiten arkaluontoisen tilanteen ymmärtää tuore pääministeri, jolle tragediasta muodostuu ensimmäinen poliittinen kannus suuren yleisön silmissä: vaikean viikon mittaan juuri Blair painostaa Elisabetin myöntymään viralliseen suruun. Tämän on vihdoin pakko noteerata palatsia ympäröivä loppumaton kukkameri – sekä suruviesteistä paistava avoin viha.
Stephen Frears on aiemmissa ohjauksissaan tunkeutunut luokkatietoisen brittiyhteiskunnan ytimiin lähinnä työväen (mm. Poikien pesula 1985, The Snapper 1993) ja siirtolaisten (Dirty Pretty Things 2002) näkökulmasta, näkemyksellisen yhteiskuntakritiikin kera. Nyt saamme tehdä herkullisen intiimin kurkistuksen kaikkein pyhimpään: tarkasti vartioitujen verhojen, kulissien ja skandaalilööppien taa. Mutta The Queen on tyyliltään korostetun arkinen ja pienimuotoinen – se ei mässäile vaan näyttää paljaasti ja karusti, miten raskas ja yksinäinen voi olla mahtinsa menettäneen, aikansa eläneen imperiumin hallitsijan osa.
Arkisuudesta jopa kepeään keinahtelevaa tunnelmaa myötäilee Alexandre Desplat'n romanttisesti paisutteleva musiikki, joka taustoittaa toimintaa ja näyttävää maisemakuvausta hetkittäin turhankin päällekäyvästi. Outoa kyllä muutamat kohtaukset muistuttavat banaalia matkailumainosta.
The Queenin kaikki näyttelijävalinnat ovat osuvia, mutta Helen Mirren on Elisabet II:na aivan ilmiömäinen. Hän on omaksunut kuningattaren olemuksen, pienet ilmeet, eleet ja kävelytavan niin täydellisesti, että katsoja unohtaa seuraavansa näyttelijäntyötä: Mirren on Elisabet. Hän on paitsi ylhäisen viileä kruunupää myös vastuullinen isoäiti, pystyvä automekaanikko ja reipashenkinen luontoihminen, joka kaikessa hiljaisuudessa, Englannin sumuisten nummien suojeluksessa vuodattaa yhden salaisen kyyneleen. Mutta tekeekö hän näin enemmän Dianan, itsensä vaiko vasta-ammutun peuran kohtalon tähden, se jää arvoitukseksi.
Teksti: Tuuve Aro