Suomi, 1998. Ohjaus: Pirjo Honkasalo. Käsikirjoitus: Pirkko Saisio. Kuvaus: Kjell Lagerroos. Leikkaus: Michal Leszczylowski, Bernhard Winkler. Tuotanto: Marko Röhr. Pääosissa: Elina Hurme, Elena Leeve, Elsa Saisio, Tiina Weckström, Vappu Jurkka, Jordi Borrell, Sari Havukainen, Inka Vogt, Unna Kitti. Kesto: 100 min.
Pirjo Honkasalon uutuuteen on kohdistettu suuria odotuksia jo huomattavasti ennen sen ensi-iltaa. Lopputulos on kuitenkin ristiriitainen ja hajanainen. Elokuvan ulkoasu on hieno, mutta sen kehyskertomus väkinäinen.
Tulennielijä kertoo toisen maailmansodan aikana syntyneiden kaksostyttöjen,Irenen ja Helenan tarinan. Sisarten ankea taival äidin hylkäämistä lapsista orpokodin kautta sirkuksen raatajiksi kerrotaan eri aikatasojen vuoropuhelulla, mikä tuntuu jotenkin turhalta. Nykypäivän aikuinen Helena harhailee välillä mustavalkokuvissa itseään etsien ja menneisyyttään muistellen. Onneksi nykyaikaan sijoittuvat jaksot ovat lyhyitä, sillä ne ovat ehdottomasti elokuvan heikoin lenkki. Kuinkahan monta elokuvaa on jo tehty harhailevasta, omaa minuuttaan etsiskelevästä ihmisestä?
Itsensä etsimisen lisäksi Tulennielijä kuvaa kaksosten symbioottista läheisyyttä ja rakkautta, mikä toimii suojamuurina ympärillä leijuvaa pahuutta ja kurjuutta vastaan. Se kertoo myös vahvoista ja heikoista, lahjakkaista ja niistä, joiden tehtäväksi lankeaa lahjakkaiden palveleminen. Vääryyksiä on taipumus siirtää sukupolvelta toiselle; Helena saa katkaistua tämän kierteen vasta aikuisena, kun hän tapaa pikkutytön, jonka kautta hän lopulta lakkaa vihaamasta itseään ja oppii kantamaan menneisyytensä painon.
Parhaasta näyttelemisestä vastaavat teinitytöt, Elsa Saisio ja Elena Leeve. Trapetsitaiteilijaksi muuntautunut Saisio ja hänen rakastavaksi palvelijakseen alistettu Leeve ovat sielukkaita, luontevia ja monipuolisia nuoria näyttelijöitä. He pelastavat paljon elokuvasta, joka on monesti vaarassa vajota tekotaiteelliseen suohon. sAikuista Helenaa esittävä Elina Hurme on jälleen kerran pohjattoman kärsivä ja yksiselitteisen synkkä.
Elokuvan visuaalinen ilme on upea, mikä tasapainottaa kokonaisuutta ja pehmittää heikkoa tarinaa. Tulennielijä jättää kuitenkin jälkeensä tunteen, että dokumenteissa taitonsa näyttänyt Pirjo Honkasalo on nyt palatessaan fiktioon yrittänyt liikaa. Elokuva tulvii hämärää symboliikkaa, joka jää katsojalle suurimmalta osin selittymättä. Paikoitellen Honkasalon ohjaustyö on suorastaan puuduttavaa katseltavaa, vaikka ote paraneekin huomattavasti loppua kohti. Tulennielijässä parasta ovat sirkusjaksot, joissa kuvien ja Richard Einhornin säveltämän musiikin on annettu vapaasti loistaa.
Teksti: Minna Karila