Keskustelu maahanmuutosta keskittyy useimmiten pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin. Tällöin saattaa unohtua se tosiasia, että Suomeen muuttavista ulkomaalaista noin kymmenesosa on pakolaisia.
Suurin osa maahanmuuttajista saapuu Suomeen töihin tai opiskelemaan, ja tyypillisimmin läheltä, kuten Venäjältä, Virosta tai muualta EU:sta. Vuonna 2015 koetun ennalta näkemättömän turvapaikanhaun kasvun jälkeen on jälleen palattu takaisin normaalitilaan turvapaikanhakijoiden määrän vähennyttyä entiselle tasolle.
Muuta kuin kotimaisia kieliä äidinkielenään puhuvia meillä on alle seitsemän prosenttia väestöstä, joka on EU:n ja OECD:n matalimpia lukuja.
Onko meillä sitten syytä kantaa huolta kotoutumisesta? Mielestäni on. Yhtäkään maahanmuuttajaa, tulee hän sitten toiselta puolelta maapalloa pakolaisena tai naapurimaista, ei saisi päästää putoamaan kelkasta. Se ei ole kenellekään hyväksi, vähiten maahanmuuttajalle itselleen. Tämän vuoksi haluankin ottaa maahanmuuttajayhteisöt entistä vahvemmin mukaan kotouttamistyöhön.
Viime keväänä vierailin Yhdysvalloissa tutustumassa siihen, miten yhdessä maailman monietnisimmistä maista maahanmuuttajat saadaan osaksi yhteiskuntaa. Mukaan tarttui erityisesti kolme asiaa.
Ensinnäkin maahanmuuttajan oma vastuu ja omistajuus kotoutumisessaan. Hyvään kotoutumiseen tarvitaan toki hyvää järjestelmää, mutta yhtä lailla maahanmuuttajien omaa halua työllistyä ja osallistua yhteiskunnan rakentamiseen. Esitänkin haasteen kaikille kotoutumisen parissa toimijoille: miettikää mitä te itse voitte tehdä paremmin kotouttamisen edistämiseksi. Onnistuneen kotouttamisen ensimmäinen edellytys on kunkin yksilön oma halu auttaa itseään.
Toisena oppina USA:n matkalta haluan nostaa esille paikallisyhteisön ja vastaanottavan yhteiskunnan roolin. Yhdysvalloissa erilaiset järjestöt ottavat ison vastuun maahanmuuttajien kotouttamisesta. Suomessakin on onneksi toimivia maahanmuuttajajärjestöjä, joiden kanssa haluan lisätä avointa keskustelua niin kotoutumisen onnistumisista kuin haasteista – sekä siitä mitä kukin taho voi haasteiden edessä tehdä.
Yhdysvalloissa, joissa kielen opiskeluun ei yleensä mene kovin kauaa, maahanmuuttajat menevät usein töihin heti alusta alkaen. Suomessakin on tällä hallituskaudella tehty monia uudistuksia maahanmuuttajien koulutus- ja työllistymispolkujen nopeuttamiseksi, vaikka kielenopiskelun ja työmarkkinarakenteemme vuoksi monen tie töihin onkin täällä USA:ta pidempi.
Vaikka tiedämme tutkimusten perusteella, että maahanmuuttajien työllisyys kohenee merkittävästi maassa-asumisajan kartuttua, jää se joissain ryhmissä kuitenkin liian heikoksi. Kymmenen vuotta Suomeen muuttamisen jälkeen Afganistanissa, Irakissa ja Somaliassa syntyneiden työllisyysaste vaihtelee 20–26 prosentin välillä. Muissa maahanmuuttajaryhmissä ero kantaväestöön on vähitellen kaventunut ja monissa hävinnyt kokonaan. Virolaisten – suurimman maahanmuuttajaryhmämme – työllisyys on samalla tolalla kuin kantaväestön.
Mitä sitten suurimpien pakolaisryhmien matalien työllisyyslukujen taustalla on?
Pakolaisten saapuminen kehitysmaista tai pitkään sekasorrossa eläneistä kriisimaista hidastaa työllistymistä. Heikoissa oloissa koulupolku jää monilla – erityisesti naisilla – niin lyhyeksi, ettei sillä pärjää suomalaisessa tietoyhteiskunnassa ilman lisäkoulutusta. Matka Suomeen on käynyt tyypillisesti monen maan kautta ja aikaa pakolaisleireillä on saattanut kulua vuosikausia. Näistä lähtökohdista matka Suomen työmarkkinoille on huomattavasti pitempi kuin Pietarista tai Pekingistä tänne suhauttavalla opiskelijalla tai suoraan rekrytoidulla asiantuntijalla.
Suomi on myös jo pitkään vastaanottanut pakolaisleireiltä haavoittuvimmassa asemassa olevia, kuten leskiä, vammaisia ja sairaita, joille voidaan tarjota meillä turvaa ja hoitoa. Myös mielipidemittauksissa tulee toistuvasti esiin se, että Suomeen halutaan nimenomaan haavoittuvassa asemassa olevia ”oikeita” pakolaisia, jotka aidosti tarvitsevat turvaa.
Vaikka monien pakolaistaustaisten työllistymisen esteet ovat ymmärrettäviä, ei tilanteeseen pidä tyytyä. Kotoutumiskoulutus on pistetty uusiksi työelämäsisältöjä ja työssä oppimista lisäämällä. Samalla maahanmuuttajien ammatillista osaamista täydennetään työmarkkinoiden tarpeita vastaavaksi ja yritykset on otettu aktiivisesti mukaan kotouttamistyöhön. Yritysyhteistyön avulla maahanmuuttajista saadaan työvoimaa sektoreille, joilla on pulaa tekijöistä, esimerkkinä vaikka Uudenkaupungin autotehdas.
Turun tapahtumien jälkeen myöskään radikalisoitumisen kysymystä ei voi sivuuttaa. Turun puukottaja oli saanut kielteisen turvapaikkapäätöksen eikä siten ole kotoutuja, sillä kotouttamistoimenpiteet on suunnattu oleskeluluvan Suomessa saaneille. Kuitenkin myös oleskeluluvan saaneet voivat radikalisoitua, kuten monien maiden esimerkki on valitettavasti osoittanut. Radikalisoitumisen ennaltaehkäisy onkin kolmas asia, joihin Yhdysvaltojen matkani aikana perehdyin. Tie yksilön radikalisoitumiseen on erittäin monitahoinen ilmiö, eikä ennalta ehkäisyyn ole helppoja ratkaisuja. Tässäkin tarvitsemme mm. viranomaisten vahvaa yhteistyötä sekä avointa vuoropuhelua eri maahanmuuttajayhteisöjen kanssa.
Yksi tärkeä lähtökohta on, että kaikki perheenjäsenet saavat yhtäläiset mahdollisuudet kotoutua. Kotona lapsiaan hoitavien naisten asemaa parannetaan tarjoamalla koulutusta siten, että lastenhoito järjestyy samalla. Kotoutumisen tavoitteena on, että kaikki, mukaan lukien pakolaiset, pääsevät nykyistä nopeammin mukaan työmarkkinoille ja yhteiskuntaan.