Christer Pursiainen Tuomas Forsberg: Ulkopolitiikkaa norsunluutornista. Chan Puma House. 2015. 442 s.
Ulkopolitiikkaa on tehty tuhansia vuosia. Suomalaisia koskee - ja on lähes pakko myös kiinnostaa - oma ulkopolitiikkamme, mutta myös Venäjän ja EU:n ulkopolitiikat. Miksei Ruotsinkin, ja tietysti supervalta Yhdysvaltojen. Eikä nousevaa Kiinaakaan kannata unohtaa.
Miten valtiot päättäjineen toimivat? Mitkä motiivit niitä ohjaavat? Kuka ja ketkä tekevät päätöksiä ja miten, millä tiedoilla, millaisessa ympäristössä kussakin tilanteessa? Onko ulkopoliittiselle toiminnalle jokin tietty kaava tai hallitsevat perusteet ja rakenteet jotka toimintaa ohjaavat, vai onko jokainen tilanne ainutlaatuinen, ja siinä sovellettava politiikka sen mukaista?
Näitä vakavia asioita pähkäilevät enemmän tai vähemmän valistuneesti paitsi poliitikot, myös talousihmiset, toimittajat, ja tietysti ulkopolitiikan tutkijat. Käsillä oleva teos onkin kahden suomalaisen kansainvälisiä asioita tutkivan professorin (Pursiainen Tromssassa Norjassa, Forsberg Tampereella) esitys ulkopolitiikan tutkimisen teorioista.
Kirjan neljä kansainvälisten suhteiden suurteoriaa ovat realismi, idealismi, konstruktivismi ja liberalismi. Ne ovat keskenään hyvinkin erilaisia, ja niillä on useita edelleen kehitettyjä tai sanotaanko alateorioita koulukuntineen. Ovatko ne selittäviä vai ymmärtäviä, tutkivatko ne kokonaisuuksia vai yhtä tapahtumaa?
Kirja esittelee esimerkein teorioiden sisältöä, historiallista kehitystä, niiden vahvoja ja heikkoja puolia ja keskeisiä teoreetikkoja, kuten rakenteellisen realismin suuri nimi Kenneth Waltz. Kirja olisi eittämättä puuduttava jos teorioita ei kytkettäisi historiallisiin tai nykypäivän tapahtumiin.
Klassikkokohteita ovat Kuuban kriisi ja Persianlahden ensimmäinen sota, mutta merkittävä osa esimerkeistä koskee Venäjää, mikä tekee kirjasta kaikkea muuta kuin luotaantyöntävää teorianesittelyä (alkuluvun raskaus pois lukien. Kirjassa on lisäksi useita selventäviä kaavioita, niitä ei kannata säikähtää).
Poliittinen todellisuus on monimutkaista, eivätkä teoriat koskaan kykene ottamaan niitä täysin haltuunsa.
Monasti tilanteita tutkitaan vasta jälkeenpäin, jolloin teoriasta ei ole ennakoivaksi työkaluksi. ”Voimme siis ehkä päätellä, että teoriat eivät ole kovin hyviä työkaluja päivänpoliittisten tapausten ennakoinnissa”, kirjoittajat toteavat.
Ja koska jokainen tapahtuma on ainutlaatuinen, fiksu poliitikko (neuvonantajineen) ei, jos teorioita tuntee ja harrastaa, lukitse ennalta itseään tiettyyn teoriaan. Joskin päätöksentekijän maailmankatsomus ja kokemus ovat läsnä kun asioita punnitaan. Teoriat eivät ole ennustajaeukkoja, voisi sanoa.
Pursiainen ja Forsberg itse kehottavat moniteoreettiseen vertailevaan näkökulmaan, joskus niitä kannattaa jopa yhdistellä. Teorioiden keskinäinen kilpailu kun johtaa entistä parempiin teorioihin, he uskovat.
Kirja muistuttaa, että ulkopolitiikantutkimus on perinteisesti keskittynyt valtioiden väliseen ulkopolitiikkaan.
Maailma muuttuu, ja tutkimuksenkin on muututtava, kun maailmassa vaikuttaa yhä enemmän ei-valtiollisia tekijöitä EU:sta kansalaisjärjestöihin ja monikansallisiin yhtiöihin, tai vaikkapa äärijärjestö Isisiin. Kiinnostavaa on myös tietää, ettei yksikään ulkopolitiikan teorioista käsittele Vladimir Putinin Venäjän kaltaisia uusia autoritaarisia hallintoja ja valtioita.
Kovin moni teoreetikko on vaikuttanut tai vaikuttaa Yhdysvalloissa, joskin monella on taustaa toisissakin kulttuureissa ja maissa. Painotus rapakon taakse yleensäkin alan tutkimuksessa on huono asia. Muut teoretisoinnit esimerkiksi Kiinassa tai Venäjällä jäävät varjoon, venäläistä ajattelua kirja tokin hieman esittelee. Samoin esimerkein kirja tuo esiin suomalaisiakin alan asiantuntijoita vuosikymmenien varrelta.
Viileänä kesänä tällaisen opuksen lukeminen kannattaa. Kun tulee todennäköisesti viileä syksy ja kylmä talvi, ulkopolitiikasta kiinnostuneiden kannattaa kirjaan tarttua. Siitä saa ajatuksia. Päätöksenteko ei aina ole helppoa.
Janne Hopsu
Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa