Suomi 2011. Ohjaus: Taru Mäkelä. Käsikirjoitus Arto Salmisen romaanin pohjalta: Veli-Pekka Hänninen. Kuvaus: Jouko Seppälä. Leikkaus: Tuuli Kuittinen. Tuotanto: Markku Tuurna. Pääosissa: Kari-Pekka Toivonen, Minttu Mustakallio, Aku Hirviniemi, Juha Muje, Hannele Lauri. Kesto: 100 min.
Sanotaan, että kun hilpeiden asioiden takaa löytyy vakavaa sanottavaa, kun itkettää ja naurattaa samaan aikaan, silloin komedia on onnistunut. Taru Mäkelän ohjaaman Varaston kohdalla kaikki nämä latteuksiksi muuttuneet kehut ovat ehdottoman totta. Varasto on jumalattoman hauska ja äärimmäisen surullinen elokuva, monessa mielessä varmasti myös realistinen.
Arto Salmisen romaaniin pohjautuvassa Varastossa katsellaan pienipalkkaisten ja kouluttamattomien, yhteiskunnan hierarkian alimmalla portaalla sinnittelevien miesten elämää. Töitä puurretaan ahkerasti, ellei sitten satu olemaan pakkotyöllistetty pitkäaikaistyötön. Ainakin puheissa naiset ovat miehille pelkkiä panoja, eivät ihmissuhteita tai rakkauden kohteita. Läheisyys on heille vaikea laji.
Antero Rousku (Kari-Pekka Toivonen) on maalikaupan varastomies, joka myy firman kamaa omaan taskuunsa. Työtoveri Karita (Minttu Mustakallio) päättää perustaa Rouskun kanssa perheen, eikä miesparalla ole muuta mahdollisuutta kuin taipua sitkeän ja neuvokkaan naisen tahtoon.
Vesa Vierikon esittämä Jylhäkorpi vetää antaumuksellista kommunistin roolia: aate kaikuu hänen kännykkänsä soittoäänessäkin. Häneltä löytyy myös jokaiseen tilanteeseen sopiva sitaatti. Rouskua pyörittävät Jylhäkorpi ja Karita, kunnes hän ymmärtää voivansa tehdä päätöksiä ihan itsekin. Alkaa kipeä kasvu aikuiseksi mieheksi.
Varasto ei silittele eikä säälittele duunareita, heidän ajatusmaailmalleen nauretaan terävästi mutta lempeästi. Kun ylenkatse on poissa, empatia henkilöhahmoja kohtaan syntyy pakottomasti.
Salmisen romaanissa hääräävät oikeat ihmiset yhä kovemmaksi käyvässä työelämässä. Kun varastomies menettää työnsä, hänen seuraava etappinsa on usein sossun luukku, josta matka siltojen alle tai lähiöbaarin asukiksi voi olla surullisen lyhyt. Tämä kaikki välittyy liikoja selittelemättä myös Mäkelän elokuvassa.
Elokuvan roolitus pelaa loistavasti. Kari-Pekka Toivonen hiljalleen rakkauteen ja vastuuseen kasvavana Rouskuna on oivallinen ja Minttu Mustakallion Karita unohtumattomine nauruineen aivan lyömätön. Karitasta on vaikea ottaa selvää. Hän ei ehkä ole se älykkäin kynä penaalissa, mutta niin taitava manipulaattori ei voi olla läpeensä tyhmä.
Kaikki sivuroolitkin ovat tarkkoja ja merkityksellisiä. Hannele Lauri on suurenmoinen kulahtaneena lähiöiden naisena, joka on siirtänyt tyttärelleen Karitalle huono-osaisuuden perinnön ja käsityksen, jonka mukaan naiselle riittää se, ettei mies lyö. Kohtaukseen Karitan äidin kotona on ladattu paljon vakavaa asiaa unohtamatta hyvin rytmitettyä tilannekomiikkaa.
Juha Mujen mainio myymäläpäällikkö syö vahingossa naishormoneja ja alkaa kokee kaiken todemmin ja syvemmin. Vesa-Matti-Loiri on pienessä roolissa Karitan äidin ankeana miesystävänä, joka sanoo elokuvassa vain yhden mutta sitäkin kuvaavamman sanan. On palkitsevaa, että karujen käänteiden tarinassa on lopussa annos huojentavaa lohtua.
Teksti: Minna Karila