Tuore tietokirja valottaa yhtä sodan jälkeisen ajan suurinta suomalaista meritragediaa, jossa Verna-aluksen kaikki matkustajat ja miehistö hukkuivat pian laivan lähdön jälkeen. Hylkyä ei koskaan löydetty.
Paremman elämän toivossa lähteneet, yli 20 ihmistä, olivat suunnitelleet matkaa suurimmaksi osaksi salassa. Monella ei ollut tarvittavia matkustusasiakirjoja.
Sotien jälkeen moni lähti Suomesta aloittaakseen elämän alusta muualla. Näin olivat tehneet myös Verna-kaljaasin matkustajat, jotka kaikki menehtyivät onnettomuudessa vuonna 1948. Tiedot matkustajien määrästä vaihtelevat 24 ja 25 välillä.
Varmaa on se, että alus lähti Uudestakaupungista varhain aamulla 18.9.1948. Jo seuraavana aamuna Ahvenanmaalla löydettiin sekä aluksen osia että ruumiita. Pikkuhiljaa karmea totuus alkoi selvitä: kaikki aluksella olleet olivat hukkuneet.
Tietokirjailija Johanna Pakola kertoo tapahtuman taustoista teoksessaan Mereen kadonneet – Vernan viimeinen matka 1948 (Minerva). Pakola tutki aihetta kymmenen vuotta haastattelemalla muun muassa lähtijöiden sukulaisia sekä tutkimalla Valtiollisen poliisin arkistoja sekä lehtileikkeitä.
Aluksi onnettomuuden laajuus ei ollut selvillä. Kirjan kuvitusta. Minerva Kustannus.
Salassa matkaa valmisteltiin ilmeisesti muun muassa siksi, että matkustajien matkustusasiakirjat eivät olleet kunnossa. Joidenkin tietojen mukaan laivaston miehistö ei myöskään ollut ammattitaitoista. Viimeisten näköhavaintojen mukaan alus oli ohittanut merimerkkejä väärältä puolen Ahvenanmaan lähistöllä.
Tuuli oli onnettomuuden sattuessa myös navakkaa. Itse hylkyä ei ole koskaan löydetty eikä haaksirikon syytä vahvistettu.
Kapteeniksi alukselle päätyi mitä ilmeisimmin Pekka Itävuori, joka oli kirjan mukaan sanonut alun perin, ettei lähde missään nimessä mukaan, koska miehistö ei ole ammattitaitoista. Itävuori oli soittanut vaimolleen ennen lähtöä, ja kertonut, että hänen on lähdettävä, koska "pöydällä on ase". Voi olla, että häntä oltiin uhkailtu, mutta tähänkään ei ole saatu vahvistusta.
Joka tapauksessa mukana olijat olivat maksaneet matkasta isoja summia, joten matkaan oli päästävä.
Tytär näki isänsä viimeisen kerran
Alun perin helsinkiläinen liikemies etsi lehti-ilmoituksella henkilöitä mukaan moottorialukseen, joka oli tarkoitus kunnostaa ja jolla lähdettäisiin Amerikkaan. Matka edellytti osakkuutta laivaan ja maksoi noin 160 000 markkaa (nykyrahassa noin 7 500 euroa) matkustajaa kohden.
Monista perheistä vain perheen pää lähti matkaan aikomuksenaan ansaita rahaa, jotta muu perhe voisi tulla myöhemmin perässä.
Mukaan ilmoittautuneilla oli erilaisia syitä lähtöön. Yksi pariskunta, imatralaiset Viljo ja Tyyne Matikainen lähtivät matkaan uuden sodan syttymisen pelossa. Viljo oli ollut rintamalla. Pariskunta myi omaisuutensa ja osti osakkuuden.
Imatralta olivat kotoisin myös siskokset Astrid ja Monica. Yhden huhun mukaan sisarukset olivat haaveilleet Argentiinaan muuttamisesta. Toisen huhun mukaan Monica olisi tapaillut Imatran rautatehtaan intialaista harjoittelijaa, ja kiinnostus ulkomaille lähtemisestä olisi syntynyt tästä romanssista.
Kirjan mukaan suuri syy lähtöön oli myös halu elää paikassa, jossa ei olisi pulaa mistään.
Helsinkiläinen Viljo Vuorio oli puolestaan rakentamassa uutta taloa, jonne olisi tullut myös liiketila. Lopulta talon rakentamista ei voitu aloittaa suunniteltuna aikana, mikä sysäsi miehen lähtemään pois Suomesta poikansa kanssa. Vaimon ja tyttären oli määrä tulla perässä. Kirjassa kerrotaan, kuinka matkan valmistelut oli pidetty visusti salassa.
– Tytär itse ei tiennyt mitään suunnitelmista. Hän sai tiedon isän ja veljen lähdöstä vasta, kun isä juuri ennen lähtöään istui tyttären sängyn reunalle, halasi tätä tiukasti ja kertoi tyttären olevan hänelle hyvin rakas. Tytär näki isänsä ja veljensä tuolloin viimeistä kertaa, Pakola kirjoittaa.
Mukana aluksessa oli myös 17-vuotias Aarre Järvelä, jolle äiti oli hankkinut rahaa matkaa varten. Valtiollinen poliisi oli useiden Vernalle lähtijöiden perässä selvittämässä heidän mukanaoloaan luvattomassa projektissa. Valtiollinen poliisi oli kuulustellut myös Aarre Järvelän äitiä asiasta.
Äiti oli sanonut pojan olevan Turussa ja menossa sieltä lomalle Ruotsiin. Järvelä ei ollut anonut passia, kertoo kirja.
Osa jättäytyi aluksesta viime hetkellä
Kirjan kuvitusta. Minerva kustannus.
Kirjassa kerrotaan myös heistä, jotka olivat peruneet matkansa viime tingassa. Sekä mukaan lähteneiden että matkansa peruneiden tarinoihin liittyy monia huhuja. Yksi niistä kertoo, että eräs perhe olisi perunut matkan, koska äiti näki pahoja enneunia.
Nelihenkinen perhe oli jo ehtinyt maksaa matkasta 200 000 markkaa, mutta perui viime hetkellä. Kirjan mukaan perhe kuuli onnettomuusaamuna radiosta, että kyseinen alus oli haaksirikkoutunut.
Haaksirikon jäljiltä löytyi lopulta vain kolme ruumista. Syksyllä 1949 merellä järjestettiin siunaustilaisuus lähellä oletettua uppoamispaikkaa.
Tietokirjailija Johanna Pakola kertoo käynnistäneensä myös etsinnät hylyn löytämiseksi, mutta toistaiseksi hylkyä ei ole löydetty.