69-vuotiaan Railin elämä ei ole ollut helppoa. Railin alkoholisoitunut aviomies ehti pahoinpidellä vaimoaan 30 vuotta ennen kuin mies sairastui ja joutui laitoshoitoon. Menneisyydessä tappouhkaukset olivat Railin arkipäivää. Nykyään hän nauttii vapaudestaan ja tekee elämässään juuri sitä, mitä hän itse haluaa.
Kaikki oli vielä hyvin, kun Raili ja hänen miehensä vihittiin 49 vuotta sitten. Pian naimisiinmenon jälkeen pari sai kaksi tytärtä. Kun lapset alkoivat kasvaa, miehen alkoholinkäyttö lisääntyi.
– Hänestä tuli hyvin mustasukkainen. Jos viivyin viisi minuuttia normaalia pidempään työmatkalla, mies kysyi, että missä sitä on oltu huorastamassa. Olin vanki ja se oli hyvin tuskallista, en uskaltanut elää täysillä, Raili muistelee.
Vaikka mies käytti paljon alkoholia, hän hoiti työnsä arkena hyvin. Viikonloppuisin mukava mies muuttui viinan ansiosta hirviöksi.
– Hän oli todella väkivaltainen ja puukot heiluivat useasti. Minä pelkäsin sitä ihan aina ja näin katseesta, milloin lähtee tulemaan. Jos katse voisi tappaa, olisin monta kertaa ollut jo kuollut.
Väkivaltaa nyrkeillä, puukolla ja raipalla
Railin kasvoihin ilmestyi yhä useammin mustelmia. Kerran mies hakkasi riipan pätkällä niin, että Railista tuntui kuin raipan iskuja olisi satanut. Nyrkkien lisäksi mies käytti aseenaan puukkoa, jolla hän uhkasi usein tappaa Railin.
– Mies oli puukon kanssa rinnan päällä ja ajattelin, että en uskalla hievahtaakaan, ettei puukko osu minuun. Sanoin, että kuule, minun henkeni ei ole sinun käsissäsi, vaan se on korkeimman käsissä. Pistin hänelle aina hanttiin.
Lehtikuva/Martti Kainulainen
Väkivaltainen käytös alkoi yleensä illalla. Joskus Railista tuntui, ettei hän selviä aamuun asti. Joulut olivat surkeita, kun mies otti viinaa ja rähjäsi pyhät. Nuorempi tytär soitti välillä poliisit paikalle, jotta isä vietäisiin putkaan rauhoittumaan. Vaikka tilanne oli todella raastava, avun hakeminen tuntui Railista mahdottomalta.
– Pelkäsin, että mitä sitten tapahtuu, jos menen sanomaan. Olisi pitänyt rohjeta mennä jo silloin alussa. Avioliittomme olisi voinut olla toisenlainen, Raili pohtii nyt.
"Oli korkea kynnys hakea apua"
Raili kuitenkin rohkaisi mielensä ja päätti, ettei hän pitäisi enää väkivaltaisuutta omana tietonaan. Hän kääntyi avioliittoneuvojan puoleen.
– Oli korkea kynnys lähteä hakemaan apua. Mies ei halunnut tulla mukaan avioliittoneuvojalle, koska hänen elämänsä ja lapsuutensa ei hänen mielestään kuulunut muille. Kävin itsekseni muutaman kerran ja koin saavani siitä rohkeutta.
Väkivaltaisten vuosien ajan Raililla oli aina kassi valmiiksi pakattuna ja autonavaimet kädessä siltä varalta, että mies saisi raivokohtauksen ja hänen pitäisi lähteä pakoon.
– Lähdin yön selkään monta kertaa. Menin 40 kilometrin päässä asuvan siskoni luokse pakoon, jos pääsin. Mies piti minua vankinaan, ja asettui välillä poikittain oven eteen, että en olisi päässyt lähtemään. Piti juonitella, miten pääsen livahtamaan, että saan henkäistä muutaman päivän.
Sota-ajan lapsi ei pienestä hätkähdä
Viimein Raili sai väkivaltaisuudesta tarpeekseen ja pani avioeron vireille.
– Vedin kuitenkin paperit takaisin, kun äitini kuoli. En olisi jaksanut käydä avioeroprosessia läpi, joten taas jatkettiin elämää eteenpäin.
Lehtikuva/Mikko Stig
Raili pelkäsi omaan asuntoon muuttamista, koska mies olisi todennäköisesti tullut hänen kotiovelleen rähjäämään. Toiselle paikkakunnalle Raili ei tahtonut lähteä, sillä hänellä oli asuinkaupungissaan ystäviä ympärillään.
– Olin niin alistunut sen miehen tahtoon. Mietin monta kertaa eroa ja tytötkin olisivat hyväksyneet sen, mutta sota-ajan lapsi ei pienestä hätkähdä.
Omaishoitajan työ imi kaikki mehut
Vähitellen mies kuitenkin rauhoittui, kun hän sairastui Alzheimerin tautiin. Raili hoiti miestään kotona. Hiljalleen mies ei enää tunnistanut Railia.
– Hän jopa passasi minua, kun hän luuli minua vieraaksi ihmiseksi.
Puolentoista vuoden kotihoidon jälkeen mies siirrettiin lopullisesti laitoshoitoon. Omaishoitajan työ oli imenyt Railista kaikki mehut.
– Minulle tehtiin kaksi pallolaajennusta lyhyen ajan sisällä. Lääkäri totesi, että olin ajanut itseni piippuun.
Lehtikuva/Vesa Moilanen
Raili pääsi juttelemaan sairaalan sosiaalihoitajan kanssa. Hän ohjasi Railin Viola – väkivallasta vapaaksi ry:n puheille. Raili purki sydäntään yhdistyksen toiminnanjohtajalle.
– Itkin niin hirveästi. Silloin kaikki tuli ulos sydämeni pohjasta.
"Olen antanut anteeksi miehelleni"
Yhdistyksen toiminnanjohtaja ehdotti, että Raili lähtisi mukaan vertaisryhmätoimintaan. Nyt hän auttaa muita väkivallan uhreja nousemaan jaloilleen.
– Toivoisin, että kaikki voisivat lähteä hakemaan apua, kun tuntuu siltä. Nykyään ihmiset eroavat helposti, mutta pitäisi uskaltaa puhua asioista. Meitä on paljon, eikä kukaan ole yksin.
Lähes viidenkymmenen vuoden jälkeen Raili ja hänen miehensä ovat edelleen naimisissa. Raili kokee, että avioliitto on rikastuttanut häntä. Hänestä on tullut vahva, eikä hän säikähdä pienestä. Nyt kun mies ei tule enää kotiin, Raili ottaa elämästään kaiken irti.
– En ole päässyt koskaan matkustamaan, mutta nyt saan nauttia elämästä ja elää täysillä. Päätin, että elän itselleni nyt. Olen antanut anteeksi miehelleni.
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55 etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme Studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä sähköpostia osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.