Walk the Line

Elämäkertaelokuvia tulee ja menee, ja useimmiten lajityyppi tuottaa säröistä hiottua henkilöpalvontaa tai muuten vain paperinmakuisia kaavoja. No, country-legenda Johnny Cashin omaelämäkertaan The Man in Black perustuva draama välttää sudenkuopat ja korvaa ne ikimuistoisella intensiteetillä – viiden Oscar-ehdokkuuden arvoisesti. Kyllä nyt hymyilyttää ohjaaja James Mangoldia, joka lyhyellä urallaan on kokeillut niin lepsua romanttista komediaa (Kate & Leopold 2001) kuin kikkailevaa trilleriä (Identity 2003). Mm. parhaan elokuvan pystistä kisaava Walk the Line osuu suoraan suoneen.

Jo ensi tahdeilla elokuva nappaa mukaansa: kuluneet kenkärivistöt rummuttavat raskaasti lattiaa, ryhmyiset kädet hakkaavat rytmiä ja kaikkien tuntema alkuriffi I Walk the Linestä täyttää ankean vankilasalin. Ollaan Folsomin rangaistuslaitoksen legendaarisessa konsertissa 1960-luvun lopussa ja odotetaan itse maestroa lavalle. Mutta takahuoneessa mustiin pukeutunut mies palaa muistojensa lapsuuteen.

Johnny Cash kasvaa arkansasilaisessa viljelijäperheessä ankaran autoritaarisen isän (Robert Patrick) valvonnassa; musiikista innostuneen naskalin elämä saa ratkaisevan käänteen, kun rakas isoveli kuolee tapaturmaisesti ja isä toteaa "Jumalan vieneen väärän pojan”. Isän hyväksynnän voittamisesta muodostuu Johnnylle (Joaquin Phoenix) elinikäinen, toivoton tehtävä. 1950-luvulla tie vie armeijaan Saksaan, missä hän tulee säveltäneeksi ensimmäisen laulunsa, Folsom Prison Bluesin, ja sitten Tennesseehen, missä hän perustaa perheen Vivin (Ginnifer Goodwin) kanssa – sekä ensimmäisen, ontuvan bändinsä.

Kuluneiden gospelien epävireinen rämpyttely vaihtuu tositoimiin, kun Cash saa armosta koelaulutilaisuuden tarunhohtoiselta levytuottajalta Sam Phillipsiltä (Dallas Roberts): oma ääni on löytynyt. Mutta menestys tuo mukanaan kasvavat paineet, jatkuvan reissaamisen perheen kykkiessä kotona, perimmäisen yksinäisyyden ja lopulta, kuten niin usein näissä tarinoissa (viimeksi Ray Charlesin elämää kuvanneessa Rayssa), päihteet. Kaikki kiskovat kamaa, myös Johnnyn uudet kaverit ja kiertuekumppanit Elvis Presley (Tyler Hilton) ja Jerry Lee Lewis (Waylon Payne). Vain yksi säilyttää valoisuutensa ja itsekurinsa myrskyn silmässä: Cashin elämän rakkaus June Carter (Reese Witherspoon).

Junesta, jonka laulavaa perhettä Johnny on kuunnellut radiosta pienestä pitäen, muodostuu hänelle paitsi täydellinen laulupartneri myös sielunkumppani, jonka moraalinen selkäranka kannattelee pinnalla kun sisäiset demonit iskevät. Tuki on lopultakin molemminpuolista: June, keikkojen virallinen päivänsäde, kertoo ”opetelleensa hauskaksi jotta ihmiset eivät huomaisi lahjojen puutetta” – Johnnyn kanssa laulu kuitenkin puhkeaa kukkaan ja sävelsuoni sykkii. Kukapa olisi muistanut, että myös Cashin kuuluisin hitti Ring of Fire on June Carterin käsialaa?

Koko sielullaan ja fysiikallaan rooliinsa heittäytyneen Joaquin Phoenixin eläytymistä veljensä menettäneeseen taiteilijaan lienee lisännyt hänen oman isoveljensä ja idolinsa varhainen kuolema. Melkein voisi sanoa, että Joaquin Phoenix ei näyttele Johnny Cashia; tämän elokuvan ajan hän on Cash. Phoenix liikkuu, hengittää ja puhuu kuten Johnny, ja mikä uskomattominta, myös laulaa aivan niin kuin hän. Kaikkien tuntema tummanpuhuva ääni on hämännyt vannoutuneimmatkin Cash-fanit elokuvakatsomoissa.

Eikä miespääosan varjoon jää lainkaan toinen Oscar-ehdokas, säkenöivä Reese Witherspoon, joka niin ikään ruumiillistaa June Carterin heleää lauluääntä myöten. Tämä on hömppäkomedioihin leimautuneelle Witherspoonille todellinen elämänsä rooli. Valkokangas ja yleisö sähköistyvät äärimmilleen, kun pääpari astuu valokeilaan ja päästää ilmoille Dylanin dueton It Ain’t Me, Babe. Elokuvan liikuttavimmassa, tosipohjaisessa kohtauksessa keski-ikäinen Johnny, joka on saanut Junelta jo lukuisat kirvelevät rukkaset, pyytää tätä vihoviimeisen kerran vaimokseen lavalla, tuhatpäisen yleisön edessä – ja lopultakin June sanoo tahdon.

Ilmiömäisten näyttelijöiden rinnalla Walk the Linen pääosassa sykkii Johnny Cashin musiikki, jonka June Carter osuvasti määrittelee ”vääjäämättömäksi kuin juna, tarkaksi kuin partaterä”. Noin voisi kuvailla myös Mangoldin haikeaa elokuvaa.

Teksti: Tuuve Aro
Kuva: FS Film