Norjalainen ampumahiihtolupaus Elisabeth Hartz Braathen koki todellisen painajaisen, kun hän heräsi halvaantuneena. Kolme vuotta myöhemmin tapahtui ihme ja hän pystyi kävelemään jälleen.
LUE MYÖS: Norjan ampumahiihtotähti haukkui toimittajat – kertoi nyt miksi
9-vuotiaasta lähtien ampumahiihtoa harrastanut Braathen oli 17-vuotias, kun halvaantuminen tapahtui. Hän oli tavalliseen tapaan herännyt kellon pirinään, mutta ei kuitenkaan päässyt ylös sängystä.
– Luulin, että jalkani olivat vain puutuneet, joten kävin uudelleen pitkäkseni toivoen, että se menisi ohi, Braathen kertoi.
Kun Braathen heräsi uudelleen, olivat jalat edelleen elottomat. Hän soitti äidilleen.
– Hän kuuli äänestäni, että jotain oli vialla. Sanoin hänelle, että äiti, en tunne jalkojani. Olin peloissani. Sinusta tuntuu, että se, mikä tapahtuu ei saisi tapahtua, Braathen sanoi.
Matka sairaalaan on usvan peitossa. Siellä lääkärit tekivät valtavan määrän erilaisia testejä selvittääkseen, että mikä oikein oli tapahtunut. Braathenin mukaan tilanne oli kaoottinen ja hänen lisäkseen kukaan muukaan ei ymmärtänyt tapahtunutta. Lopulta tuli tieto, että hän oli halvaantunut vyötäröstä alaspäin.
– Lääkärin mukaan he eivät tienneet, voinko vielä kävellä koskaan. En pystynyt ymmärtämään, mitä se oikein tarkoitti. Siinä vaiheessa ymmärsin asian, kun sanoin sen ääneen äidilleni. Silloin itkin äitini sylissä. Olin niin peloissani.
Lääkärit eivät tienneet, mikä oli Braathenin tilan taustalla. Braatheeniin oli iskenyt motorinen halvaus. Jalkoja ohjaava aivojen osa ei toiminut enää sillä tavalla, miten sen pitäisi. Nuori urheilijalupaus ei pystynyt nukkumaan öisin ja jos hän sai unta, niin silloin hän heräsi itkuun.
– Se tuntui siltä, kuin maailma olisi romahtanut hetkessä. Halusin painaa control-alt-deleteä koko elämälleni. Kaikki oli vain synkkää.
Braathenin elämä sai ensimmäisen muutoksensa, kun hänen valmentajansa soitti hänelle.
– Kello oli puoli neljä yöllä. Kun en saanut unta, niin otin esille paperia ja kynän. Piirsin keskelle viivan. Kirjoitin toiselle puolelle kaikki ne asiat, joista en pitänyt elämässäni. Toiselle puolelle kirjoitin haluamani asiat.
Listan ylimpänä oli hiihtäminen. Muutamaa viikkoa myöhemmin Braathen aloittikin parahiihdon ja para-ampumahiihdon parissa. Hän alkoi pitämään urheilemisesta enemmän, mitä enemmän hän urheili. Urheilulla oli iso merkitys norjalaiselle.
– En rakasta mitään muuta maailmassa niin paljoa kuin suksia ja ampumahiihtoa. Sillä oli valtava merkitys, että pystyin tehdä sitä taas. Sillä oli iso merkitys hyvinä ja huonoinakin päivinä.
Braathen päätti myös selvittää syyn sille, miksi hänen elämänsä oli muuttunut niin radikaalisti yhdessä yössä. Nykyään 20-vuotias Braathen kääntyi yksityisen terveydenhuollon puoleen. Teoria halvaantumiselle oli se, että muutamaa viikkoa ennen tapahtumaa pulkkamäessä sattunut onnettomuus oli vaikuttanut hermoihin. Yhtenä päivänä tapahtui kuitenkin ihme.
Braathen ei ollut voinut hiihtää olkapäävamman takia. Hän oli sen sijaan viettänyt harjoitustunnit kuntoutuskeskuksessa, jossa potilaiden keski-ikä oli 80 vuoden luokkaa. Yhtäkkiä hänen jaloissaan alkoi nykiä ja tuntui siltä, kuin hän olisi saanut jalkakrampin.
– Muistan sen päivän niin hyvin. Se oli oikeastaan todella paska päivä. Mietin, että mitä hittoa oikein tapahtuu. Päätin, että se olin minä, joka tein sen. Silloin halusin vain huutaa, mutta en sanonut asiasta kenellekään. Sitten se tapahtui uudestaan, Braathen kertoi.
Ensimmäinen kerta, kun Braathen pääsi takaisin jaloilleen oli erikoinen hetki.
– Se oli täysin sairasta. Olin fysioterapeuttini kanssa ja hänestä ei ollut hyvä idea yrittää nousta seisomaan. Tartuin kaikkeen kiinni, mihin pystyin ja roikuin käsieni avulla, jotta voisin pitää itseni pystyssä. En tiedä, että seisonko oikeasti. Ne olivat kuitenkin elämäni parhaimmat viisi sekuntia.
Tämän jälkeen kaikki sujui nopeasti ja muutamaa kuukautta myöhemmin, hän pystyi jälleen kävelemään. Vuoden alussa tuli suuri päivä, jota hän oli odottanut kolme vuotta. Braathen seisoi jälleen ampumahiihtokisan lähtöviivalla.
– Saan kyyneliä silmiin, kun vain ajattelen sitä. Olin ajatellut sitä joka päivä kolmen vuoden ajan, että pääsen lähtöviivalle sukset molemmissa jaloissani.
Maaliviivalla odotti äiti, joka halasi tytärtään tämän ylitettyä maaliviivan.
– Se oli erityistä. Sanoin itselleni, että nauti vain hetkestä ja niin tein, Braathen päätti.
Katso alta Braathenin maaliintulo.