Vuodesta 2013 vuorikiipeilyä harrastanut Anni Penttilä on kokenut reissuillaan paljon, mutta viime syksyinen reissu Nepaliin on jäänyt hänelle mieleen aivan poikkeuksellisella tavalla. Syy tähän on yhdessä pienessä koirassa, joka sai uskomattoman seikkailun aikana nimen Baru.
Ensimmäinen kohtaaminen Barun kanssa tapahtui kirjaimellisesti törmäämällä. Penttilä oli seurueensa kanssa kiipeämässä noin 6500 metriä korkealle Mera Peak -nimiselle vuorelle, kun eräässä kylässä hänen telttansa vieressä nukkui illalla musta koira.
– Meinasin astua sen päälle, kun se oli käpertynyt pimeässä niin pienelle kerälle. Pelästyin ihan valtavasti ja meinasin saada slaagin, 25-vuotias Anni Penttilä nauraa.
Kun seurue oli matkalla kohti päätavoitettaan eli reilut 7000 metriä korkeaa Baruntse-nimistä vuorta, sama koira tuli heitä vastaan jäätiköllä.
– Jäätiköllä ei kasva mitään eikä siellä ole eläimiä, kylissä saattaa olla koiria vapaana mutta en itse niitä juurikaan nähnyt. Tämä koira oli kiivennyt jäätikölle, ja se alkoi heti seurata meitä.
Koira vaikutti ystävälliseltä, mutta Penttilä myöntää aluksi suhtautuneensa siihen epäluuloisesti.
– Kulkukoirista kun ei ikinä tiedä, miten niitä on kohdeltu ja miten ne käyttäytyvät vieraiden ihmisten kanssa. Tämä koira kulki alkuun todella kiinni seuraamassaan ihmisessä, sitä me ihmettelimme jo alkuun.
Penttilää epäilytti aluksi kulkukoiraksi arvioidun Barun luonne, mutta pian he ystävystyivät, kuvaaja Mikko Lautala.
Tiivis osa retkikuntaa
Kiipeilyporukka jatkoi matkaansa suunnitellusti kohti Baruntsen perusleiriä, joka oli jo melko korkealla, 5400 metrissä.
– Koira nukkui yöt ulkona, mutta seurasi meitä kylästä ja leiristä toiseen. Se toki sai meidän porukalta osansa eväistä ja herkuista.
Perusleireissä vietetään usein hieman pidempi aika, sillä sääolosuhteita on seurattava tarkasti ja köydet täytyy asentaa kiipeilyä varten valmiiksi. Penttilän seurue oli perusleirissä melkein viikon.
– Retkikuntaan kuuluu sherpoja eli vuoristo-oppaita, jotka hoitavat kiinteitä köysiä vuorelle. Koira seurasi myös näitä sherpoja, eli lähti perusleiristä yli 6000 metriin. Matkalla on todella jyrkkiä kohtia, joissa ihmisen pitää olla köysissä kiinni tai muuten on vaarana tippua satojakin metrejä.
Sherpat toivat koiran vuorilta takaisin leiriin käyttämällä yhtä köyttä hihnana. Tässä vaiheessa koira oli tullut jo tiiviiksi osaksi Penttilän retkikuntaa.
Halusi olla lähellä
Perusleirin jälkeen Baruntsella on vielä kaksi leiriä ennen kuin matka jatkuu huipulle.
– Se tuli meidän mukanamme näihin leireihin, sai meiltä ruokaa ja juomaa ja pääsi nukkumaan retkikunnan johtajan teltassa.
Juuri ennen huipulle kiipeämistä alueelle iski myrsky, joka pakotti retkikunnan odottamaan sään paranemista teltoissa. Tuuli oli todella kova.
– Meitä oli siinä vaiheessa kahdeksan, mutta kaikki eivät halunneet tai voineet odottaa myrskyn laantumista. Lopulta meitä oli jäljellä enää me kaksi suomalaista, retkikunnan johtaja, sherpat sekä tietenkin tämä koira.
Koira sai mennä miten halusi, mutta se pysytteli ihmisten lähettyvillä.
– Syliin se ei varsinaisesti tullut, mutta halusi olla selvästi ihmistä lähellä ja hakeutui itse telttaan.
Siksakkia jyrkällä jääseinämällä
Lopulta toinenkin suomalainen jättäytyi retken viimeiseltä osuudelta pois. Keskellä yötä pimeässä alkoi pienen porukan matka kohti huippua. Retken johtaja jätti telttansa oven auki, jotta koira pääsisi kulkemaan sieltä pois vapaasti.
Kun aamu valkeni monen tunnin kiipeämisen jälkeen, vuorilla kaikui retkikunnan johtajan huuto: "Anni, katso! Se koira kiipeää tuolla perässämme!"
– Siellä koira tuli jyrkkää jääseinämää siksakkia ylöspäin. Me olimme köysillä varmistettuina, putoamisvaara oli tosi iso.
Koira seurasi porukkaa huipulle asti ilman mitään varmistuksia.
– Huiputuskuvissamme koira istuu siellä myöskin, Penttilä nauraa.
Kuva alla: Retkikunnan johtaja Don Wargowsky taltioi ikimuistoisen hetken vuoren huipulla.
Matkalla alaspäin eteen tuli niin jyrkkiä kohtia, että retkikunta päätti varmuuden vuoksi rakentaa koiralle köysistä valjaat, joiden avulla sitä laskettiin pahimpien paikkojen yli.
– Se antoi tehdä kaiken ihan kiltisti. Ehkä meille oli rakentunut tässä vaiheessa jo yhteinen luottamus. Pidimme sitä ihan sankarina ja nimesimme sen uudelleen Baruksi vuoren mukaan, Penttilä kertoo.
Vuoriston kulkukoirasta kaupunkilaiseksi
Baru seurasi porukkaa loppuun saakka. Se oli valloittanut kaikkien sydämet, mutta erityisesti siihen oli tykästynyt base camp managerina toiminut mies. Hän sanoi haluavansa adoptoida koiran ja ottaa sen mukaansa Nepalin pääkaupunkiin Katmanduun kotikoiraksi.
Hän selvitteli asioita matkan aikana ja sai asiat järjestettyä niin, että luvat adoptoimiseen hoituivat.
Yhteensä Penttilä oli kiipeilymatkallaan kuuden viikon ajan.
– Noin kuukausi kotiintuloni jälkeen sain Barusta kuvan, jossa se poseeraa katmandulaisena kotikoirana hienon kaulapannan ja liivin kanssa, Penttilä nauraa.
– Mietimme etukäteen, miten tällainen vuoristokoira pärjää suuressa kaupungissa, jossa on paljon kaikenlaisia koiria. Hyvin on kaikki sujunut!
Tämä kuva on otettu Kathmandussa reissun jälkeen, kuvaajana Basecamp Manager Kaji.
Kansainväliseksi tarinaksi
Penttilä kertoo, että hänellä itsellään meni kauan palautua Baruntsen kiipeämisestä ja pitkästä reissusta. Päätähtäimenä hänellä on ensi vuonna matka Mount Everestin huipulle.
Tänä vuonna edessä ovat vielä reissut Nepaliin ja Alaskaan.
– Olen pyrkinyt kiipeilemään joka vuosi, jotta minulla olisi tarvittavat taidot ja tiedot Everestiä varten kasassa.
Penttilä on kirjoittanut reissuistaan blogia jo useamman vuoden ajan.
Kiipeilijä-Barun tarina on päässyt jo useaan kansainväliseen mediaan. Esimerkiksi brittiläinen uutiskanava BBC kertoi koirasta muutama viikko sitten.
Kuva alla: Anni Penttilä otti kuvan Barusta sen jälkeen kun reissu oli tehty ja koirasta oli tullut tiivis osa ryhmää.
