Kiipeilyn parista toisensa löytäneet Amanda ja Sakari suunnittelivat vuosia yhteistä matkaa. Mistään ihan tavallisesta Kanarian saarten lomasta ei kuitenkaan ollut kyse. Pariskunta lähti nimittäin viime keväänä kuukausia kestäneelle erämaavaellukselle Yhdysvaltoihin.
Kuinka monta kenkäparia voi kulkea puhki yhden vaelluksen aikana? Jos Amanda Peltomäeltä, 28 ja Sakari McGregorilta, 41, kysyy, niin 143 vuorokauden ja 4 265 kilometrin vaelluksen aikana kenkäpareja kului puhki seitsemän kappaletta.
Sakari ja Amanda ovat äskettäin saaneet päätökseensä molempien tähän astisen elämänsä ehkäpä hurjimman saavutuksen. Kaksikko on nimittäin vaeltanut legendaarisen Pacific Crest Trailin läpi.
143 päivän vaelluksen merkitys ei ole vielä ihan iskostunut Amandan ja Sakarin tajuntaan.
– Ei se ole vielä ihan iskostunut päähän, että kuinka siisti juttu tuli tehtyä, Amanda kertoo puhelimitse MTV Uutisille muutamaa päivää Suomeen paluun jälkeen.
Pacific Crest Trail, lyhennettynä PCT, on 4 265 kilometriä pitkä yhdysvaltalainen kuuluisa vaellusreitti. Se kulkee Meksikon rajalta Kanadan rajalle Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin osavaltioiden läpi.
– Viime päivät olemme pesseet pyykkiä, toipuneet, sekä nähneet perhettä ja kavereita, Amanda kertoo.
Viime vuosina PCT on ollut erityisessä nosteessa, sillä reitistä kirjoitettu omaelämänkerrallinen kirja sai oman elokuvasovituksensa, Wild – Villi Vaellus vuonna 2014. Suositussa elokuvassa Reese Witherspoonin näyttelemä elämänsä kriiseistä väsynyt Cheryl Strayed lähtee Pacific Crest Trailille vaeltamaan ja etsimään itseään.
Lue myös: Edessä pidempi lomamatka? Seikkailumatkailija Anna-Katri kertoo, mitä matkalaukusta on hyvä löytyä joka reissulla
Aktiivinen elämäntyyli yhdisti
Porissa asuvat Amanda ja Sakari kohtasivat toisensa neljä vuotta sitten boulderoinnin eli kiipeilyn parissa. Parin yhdisti esimerkiksi intohimo aktiiviseen elämäntyyliin.
– Kun tapasin Sakarin ensimmäisen kerran ja höpöteltiin syvällisemmin, niin hän mainitsi jo silloin ensimmäisen kerran reitistä, Amanda kertoo.
Sakari oli korona-aikana tutkinut verkossa erilaisia kiipeilyreittejä esimerkiksi Nepalista. Sattumalta hän törmäsi PCT:tä käsitteleviin videoihin.
– Sosiaalisessa mediassa näkemämme maisemat näyttivät niin mielettömän kauniilta. Myös se, että matka on niin pitkä tuntui mielenkiintoiselta haasteelta, Sakari ja Amanda täydentävät toisiaan.
Pacific Crest Trail valikoitui lopulta yhteiseksi kiintopisteeksi reitin monipuolisen ja vaihtelevan maaston takia.
Pariskunta aloitti varautumisen ja pesämunan kerryttämisen pikkuhiljaa kolme vuotta sitten hankkimalla kaikkea vaelluksella tarvittavaa.
Matkaan täytyi varautua monipuolisin varustein vaihtelevan maaston takia.
– Aika kalliita ne varusteet olivat, mitä piti hankkia. Pikkuhiljaa aloimme säästämään jokaisesta tilipäivästä ja pistämään sivuun jokaisesta palkasta, jotta saimme ostettua kaiken tarpeellisen, Sakari kertoo.
Sakari paljastaa, että vaelluksen aikana retkeilijä pääsee kokemaan niin aavikkoa, vuoristoa kuin myös upeita vuorimaisemia. Monenlaiset tarvikkeet tulevat sen aikana tarpeeseen.
Lue myös: Yhdysvaltalainen Christian muutti Seinäjoelle ja rakastui Veeraan – nämä asiat Suomessa ihmetyttävät: "Olen oikeasti yrittänyt pitää siitä"
Haastava vaellus
Pacific Crest Trail on haastava vaellusreitti. Moni voisi ajatella, ettei sen varrelle aloittelijoilla ole mitään asiaa.
– Omalta osaltani olin kyllä noviisi. Olimme tehneet jonkin verran yön yli reissuja täällä Suomen maaperällä. Retkeilykokemukseni perusteella koin kuitenkin olevani vielä aika lapsen kengissä, Amanda paljastaa.
Hänellä oli kuitenkin vankka luottamus siihen, että tekemällä oppii parhaiten. Sakarilla sen sijaan oli kokemusta jo ehtinyt karttua aiemmista reissuista.
– Minulla on pitkä kiipeilytausta. Olen tehnyt paljon reissuja ympäri maailmaa ja pari kertaa olen käynyt vaeltamassa Nepalissa. Se on toki niin erilaista tähän verrattuna, hän kertoo.
Matka ei koetellut Sakarin ja Amandan parisuhdetta.
Nepalissa Sakarin ei esimerkiksi tarvinnut selässään kantaa mitään muuta kuin käytännössä omaa makuupussia. PCT:llä rinkkaan täytyy mahtua kaikki, mitä vaelluksella saattaa tarvita aina karhukanisterissa säilytettävästä retkimuonasta lumisille vuoristo-osuuksilla tarvittaviin jääpiikkeihin.
Lue myös: Miten teltta pystytetään? Ammattilainen paljastaa pahimmat virheet: "Erittäin tärkeää on, ettei koskaan..."
Pääsyä rajoitettu
PCT:lle ei voi täysin omin nokkinensa vain lähteä samoilemaan silloin, kun itselle sopii. Reittiä varten täytyy etukäteen anoa lupaa. Myös lähtöjä reitille on rajoitettu, eikä joka vuosi välttämättä jokainen halukas saa lisenssiä vaellukselle.
– Aloitimme luvanhakuprosessin puoli vuotta ennen lähtöä, Amanda kertoo.
Monivaiheisen rekisteröinnin jälkeen hakijoille arvotaan kellonaika portaaliin, josta saa hakea vaellukselle lähtöpäivämäärää. Lähtöpäivät ovat kolmen kuukauden ajan maaliskuusta toukokuulle.
– Jokaiselle päivälle myönnetään 50 lupaa. Se oli jännittävä vaihe, kun sitä hermoili, että minkä lähtöpäivän saa, Amanda muistelee.
Lopulta lupa myönnettiin ja lähtöaika varmistui. Sen jälkeen pariskunta järjesti kaiken muun, kuten pidennetyn viisumin haun ja lennot niin reitin alkupäähän kuin myös loppupäähän paluuta varten.
Siinä kohtaa jännitys alkoi hiipiä tajuntaan ihan kunnolla.
Lue myös: Susanna lähti viikon vaellukselle vauvansa kanssa kaksin – "Itkin onnesta monta kertaa reissun aikana"
Erilainen arki vaelluksella
PCT:n reittiä voi kulkea joko etelästä pohjoiseen, eli northbound, lyhennettynä nobo, tai pohjoisesta etelään, southbound eli sobo. Eteläisestä pisteestä Meksikon rajalta Camposta Kaliforniasta starttaava reitti on huomattavasti suositumpi tapa taittaa matkaa.
Myös Sakari ja Amanda valitsivat etelästä pohjoiseen taittuvan kulkusuunnan.
Edellisenä iltana ennen lähtöä lähtöpaikan leirintäalueella kaikille vaeltajille järjestettiin tilaisuus, jossa informoitiin tulevasta.
– Silloin oli todella epätodellinen olo, kun olimme niin kauan sitä suunnitelleet, Amanda muistelee.
Alkuun 50 henkeä aloittamassa samana päivänä samaa reittiä voi kuulostaa paljolta, mutta pikkuhiljaa porukka jakaantui toisten edetessä nopeammin ja toisten verkkaisemmin.
– Se oli upea kokemus. Kaikki oli uutta ja jokainen päivä toi mukanaan jotain erilaista, Amanda hehkuttaa.
Jokainen päivä toi mukanaan uusia upeita maisemia.
Alkuhuuman jälkeen kaksikko tottui nopeasti uudenlaiseen vaeltajan arkeen.
– Aamulla pakkaat reppusi ja laitat tavarat aina samoihin tiettyihin paikkoihin, mistä löydät ne helposti. Sitten lähdet kävelemään. Sitä se sitten olikin seuraavat 12 tuntia. Syöt välissä ja sitten kävelet taas, kunnes illalla oli samat rutiinit. Leiri pystyyn, ruokaa naamaan ja nukkumaan, Amanda kuvailee tavallisen päivän arkea vaelluksella.
Lue myös: Espoolainen Henrik pelasti Seelan varmalta kuolemalta Kanarialla – pariskunnan arvet kertovat äärimmäisestä eloonjäämiskamppailusta
Yöpyminen tähtitaivaan alla
Pääosin Sakari ja Amanda yöpyivät luonnon helmassa.
– Suurimmaksi osaksi yövyimme teltassa. Jos keli oli hyvä, nukuimme myös taivasalla, Sakari kertoo.
Välillä tuli kaupunkeja tai pieniä kyliä vastaan. Ne tilaisuudet he käyttivät yleensä ehtyneiden ruokavarastojen täydennyksellä tai änkesivät yöksi paikalliseen motelliin.
Yöpaikkojen etsintää auttoi matkassa mukana ollut karttasovellus, johon sopivat leirytymispaikat oli merkitty.
– Saatoimme jakaa motellihuoneita reitillä tapaamiemme ihmisten kanssa. Välillä yhdessä pienessä hotellihuoneessa yöpyi jopa kahdeksan henkeä niin, että osa nukkui lattioilla, Sakari kertoo.
PCT:n varrella vaeltavien ihmisten kesken vallitsee hyvin vankka yhteisöllinen tunnelma ja tunne siitä, että kaikki ovat kuin yhdessä samassa veneessä.
Pariskunnalla oli matkalla käytössä puhelimessa karttasovellus, josta näki reitin varrella olevat vesipisteet ja telttapaikat. Se helpotti matkan suunnittelua.
Lue myös: Vanessa kuvasi koiraansa lenkillä – yksi videolla nähtävä seikka kiinnittää huomion: "Ihan uskomatonta"
Ikimuistoisin hetki
Yksi syy, miksi PCT on niin suosittu, on sen rikas ja vaihteleva maasto. Reitin varrelle mahtuvat niin Washingtonin osavaltion vehreät metsät, yli 620 kilometriä pitkä Sierra Nevadan vuoristo kuin Etelä-Kalifornian kuivat aavikotkin.
– Matkan varrella sen näki konkreettisesti, kuinka maasto pikkuhiljaa muuttui. Aloitit aavikolta ja sitten seuraavaksi siirryit Sierra Nevadan vuoristoon, kaksikko kertaa.
Vastaavanlaisia maisemia ei juuri kotimaasta löydy.
Amandalla ja Sakarilla on yhteinen ajatus siitä, mikä hetki oli matkan aikana se kaikkein mieleenpainuvin.
– Sierra Nevadan alkupäässä on sellainen ensimmäinen solan ylitys, joita matkan varrella oli monia. Siellä oli Pacific Crest Trailin korkein kohta, Amanda kertoo.
Kyseinen Forester Pass on korkeimmillaan 4 009 metriä.
– Heräsimme aikaisin aamuyöllä ihan pimeässä. Lumessa pääsimme käyttämään lumivarusteitamme, kuten jäärautoja ja -hakkuja. Kiivettyämme sinne huipulle, oli aurinko noussut ja edessämme avautui silmänkantamattomiin luminen laakso. Se oli hitsin makea, Amanda hehkuttaa.
Sierra Nevadan vuoristo oli niin vaikuttava, eikä sellaista vastaavaa Suomesta löydy.
– En tiedä, kuinka monta kertaa reissun aikana sanoin wow! Varmaan joka päivä, Amanda naurahtaa.
Sierra Nevadan vuoristo on erityisesti jäänyt pariskunnan mieleen.
Pettymyksiä pariskunta ei sinänsä matkan aikana kokenut, mutta eräs osio reitin alkupäässä yllätti karuudellaan.
– Ensimmäiset 700 mailia ovat sitä niin kutsuttua aavikko-osuutta. Olimme kuvitelleet, että se olisi ollut tasaisempaa, Sakari kertoo.
Tasaisen hiekkameren sijaan vastassa oli vaikeakulkuista kallioista maaperää.
– Loppupeleissä olit koko ajan noin 2 000 metrissä. Se oli jatkuvaa ylös ja alas kipuamista. Joka päivä tuli varmaan vähintään tuhat vertikaalimetriä vedettyä, Sakari arvioi.
Kokonaisuudessaan PCT:tä voi verrata siihen, että kiipeäisi maailman korkeimmalle vuorelle, Mount Everestille yli 16 kertaa.
– Se oli kova koulu heti siihen vaelluksemme alkuun. Tiesi, että on tulossa tosi raskas reissu, Sakari toteaa.
Lue myös: Anetten ja Riston maistraattihäät eivät olleet läpihuutojuttu – syynä hulvaton tapahtumaketju
Vaaranpaikkoja matkan varrella
PCT:llä on vuosien aikana kuollut ihmisiä, eli ihan vaarattomasta vaellusreitistä ei ole kyse. Amanda havahtui omaan haavoittuvaisuuteensa ensimmäisen viikon aikana.
– Kävelin kallion reunaa pitkin ja tajusin, että täällähän voi oikeasti sattua jotain. Täytyi pitää järki päässä ja katsoa, että askel on varma, Amanda toteaa.
Pakolliset koskienylitykset olivat ehkä reitin vaikeimpia osuuksia. Vuoristojen lumien sulaessa virrat olivat voimakkaita.
Vaikeimmat kohdat pariskunta kulki aina yhdessä.
– Eräässä joenylityksessä virta oli minua napaan asti, ja se virta oli ihan älytön. Sakarin täytyi auttaa ja vääntää minua virtaa vastaan, että pääsimme eteenpäin, Amanda muistelee.
Välillä oli myös kylmä ja tavarat kastuivat luonnon armoilla. Reitin varrella oli myös muita matkaajia koetelleita norovirusaaltoja. Onneksi Sakari ja Amanda onnistuivat välttämään kyseiset viruskuplat.
– Kuljimme jatkuvasti noin kolme viikkoa sitä tautirypästä edellä, Sakari kertoo.
Muutamaksi päiväksi pariskunnan täytyi kuitenkin pysähtyä kehoa koetelleen mahataudin takia. Kun ruoka ei maistunut, ei myöskään kävely kulkenut.
– Kolme päivää oksensimme. Se veti kyllä energiat alas. Se oli rankka viikko, Amanda kertoo.
Nykyaikana luonnonmullistukset ja erilaiset sääilmiöt voivat myös vaikuttaa reittiin ja sen kuntoon.
– Tänä vuonna oli monia maastopaloja. Sen takia eteen tuli tilanteita, joissa tiettyjä alueita oli vain pakko kiertää ympäri. Ei kannata luoda itselle fiksaatiota siitä, millainen sen oman matkan pitäisi pilkulleen olla, Amanda toteaa.
PCT onkin reittinä vähän omannäköisensä joka vuosi. Toisina vuosina lunta voi sataa paljon ja toisina vuosina joet saattavat tulvia.
Lue myös: Taru ja Jarkko rakensivat rintamamiestaloonsa todellisen puutarhaunelman – hintalappu alle tonni!
Muonavarustelu ja peseytyminen
Pikkuhiljaa ja tarkkaan harkitut hankinnat matkalle oli toimiva strategia, eikä lopulta mukana tarvinnut juuri kantaa mitään ylimääräistä. Jos vaelluksen aikana jokin varuste hajosi, seuraavassa kylässä tai kaupungissa he hankkivat uuden tilalle.
Koska matkasta valtaosa oli kaukana sivistyksen parista, oli esimerkiksi vettä ja ruokaa kannettava repussa mukana. Kun nälkä yllätti, ei ravintolaan tai ruokakauppaan noin vain päässyt.
– Pisin ruokakantomme taisi olla 10 päivää Sierra Nevadan vuoristossa, Sakari muistelee.
10 päivän rupeaman aikana rinkka tuntui alkuun turhan painavalta, mutta se keveni sitä mukaan, kun ruokaa syötiin.
Mukaan pakattavan ravinnon oli mahduttava karhukanisteriin.
– Tein henkilökohtaisesti mielestäni virheen siinä, että pakkasin samoja ruokia mukaan. 10 päivän aikana siihen sitten kyllästyi niin, että viimeisinä päivinä ne eivät oikein maittaneet enää, Sakari kertoo.
Aavikko-osuuksilla myös vettä täytyi kantaa mukana.
Leirissä ei iltaisin myöskään odottanut lämmintä suihkua. Omaan likaan piti nopeasti tottua, jos läheisyydessä ei ollut juoksevaa vettä.
– Aika nopeasti siihen karaistui. Aina et oikeasti pääse pesulle ja ainoa päällä oleva vaatekerrasto on likainen, Amanda kertoo.
Lue myös: Lomamatkalle matkailuautolla? Muista Erkin vinkit: "Siitä saattaa tulla pikkuisen erimielisyyksiä"
Välillä kimpassa, välillä yksin
Moni on kysellyt, koetteliko matka kaksikon parisuhdetta missään kohtaa.
– Ei koetellut, Sakari kertoo.
Toisin kuin ehkä olisi voinut luulla, he eivät viettäneet jokaista hetkeä kahden. He matkustivat paljon myös muiden retkeilijöiden kanssa ja toisinaan ihan itsekseen.
– Näimme tauoilla ja söimme yhdessä, tai sitten näimme illalla leirissä. Emme siis olleet ympäri vuorokauden aina toistemme seurassa, Amanda kertoo.
Molemmat siis saivat matkan aikana myös tarvittaessa omaa rauhaa. Toisaalta tiukan paikan tullen omasta kumppanista sai elintärkeää tukea jaksamaan eteenpäin.
– Jos toisella oli huono päivä, niin tuettiin toista. Kävelimme vaikeimmat kohdat aina yhdessä, Sakari kertoo.
Pacific Crest Trail on myös populaarikulttuurista tunnettu vaellusreitti.
Pacific Crest Trail on pitkä ja vaihteleva vaellus. Ei ole häpeä, jos kesken leikin täytyy luovuttaa kesken. Amanda ja Sakari eivät kuitenkaan kokeneet missään kohtaa matkaa sellaista vastoinkäymistä tai tunnetta, joka olisi saanut harkitsemaan lopettamista.
– Olimme alusta asti sitä mieltä, että jos kroppamme kestää, niin loppuun asti mennään, Amanda kertoo.
Huonojakin päiviä toki oli.
– Toisinaan halusin lopettaa kävelyn, enkä edetä enää metriäkään, mutta se oli vain sen yhden päivän osalta, Amanda pohtii.
Sakari kertoo, että reitin varrella heihin iskostui hyvin osuva motto, "smiles over miles", joka käytännössä tarkoitti sitä, että taitettua matkaa tärkeämpää oli oman mielialan varjelu. Jos tuntui pahalta, jäi sen päivän patikointi lyhyemmäksi. Hyvin levätyn yön jälkeen matkaa oli taas mieluisampi jatkaa, kun itseä ei tarvinnut hampaat irvessä pakottaa jaksamaan.
– Ei ikinä kannata miettiä lopettamista, jos on huono päivä. Se on aika yleinen ohje reitillä, Sakari kertoo.
Lue myös: Eksoottisella lomalla ollut James toi tietämättään mukanaan jotain muutakin kuin rusketuksen: "Viimeinen asia, jota odotin"
Karhuja ja kalkkarokäärmeitä
Pacific Crest Trail on suurimmaksi osaksi erämaata, ja luonnollisesti reitin varrella kaksikko kohtasi myös erilaisia villieläimiä.
– Karhuja tuli vastaan. Se oli älyttömän siistiä, niiden näkemistä odotin eniten, Sakari kertoo.
Matkalla ikimuistoisimmat mustakarhubongaukset vaihtelivat roskiksia kaupungin laidalla dyykanneesta citykarhusta aina kanelin väriseen pyöreäkorvaiseen nalleen keskellä metsää.
Erämaassa vastaan tuli myös erilaisia villieläimiä.
– Kerran nukuimme taivasalla ilman telttaa. Meitä oli kolme ja keskellä yötä ystävämme nousi yllättäen seisomaan ja kertoi, että vieressä oli jotain. Huomasimme, että leiristä parin metrin päässä oli mustakarhu puussa katsomassa, olisiko meillä ollut ruokaa sille, Sakari muistelee.
Sakari kunnostautuikin matkan aikana innokkaana villieläinbongarina ja sai muilta vaeltajilta osuvan lempinimen Paw patrol eli Tassupartio. Amanda sen sijaan oli Monochrome, koska oli suomalaisittain valinnut vaatteikseen joko mustaa tai valkoista.
Vuoristoisilla seuduilla lounasaikaan lähelle tuhisemaan saattoi ilmaantua murmeleita. Paikoitellen luonnosta löytyi myös vaarallisia kalkkarokäärmeitä.
– Se ääni, mikä niistä lähtee, nostaa karvat pystyyn, Sakari varoittaa.
Lue myös: Patikoija pelastui Alaskan erämaasta pyydettyään apua karhukameran välityksellä
143 päivää reissun päällä
Kokonaisuudessaan pariskunnalla kesti 143 päivää saavuttaa reitin päätöspiste Yhdysvaltojen ja Kanadan rajalla.
– Kyyneleet nousivat silmiin, Amanda kertoo hetkestä, kun päätepiste saavutettiin.
PCT kulkee Meksikon rajalta Kanadan rajalle Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin osavaltioiden läpi.
Vaikka maaliin pääseminen tuntui upealta, tunsivat he myös eräänlaista surua ja haikeutta.
– Ajattelin, että nytkö tämän pitää loppua. Se oli niin kauan ollut kiintopiste, jota kohti olimme kulkeneet, Sakari pohtii.
Luonnossa vaeltamisen vapaudesta luopuminen on monelle PCT:n päätepisteeseen päässeelle ollut yllättävän vaikea paikka.
Vaikka kaksikko on aktiiviseen elämäntyyliin tottuneita, muutti pitkä vaellus molempien kehoa.
– Voin molempien puolesta sanoa, että reissun aikana lähti koko yläkropasta lihakset, Sakari kertoo.
Sakari on käynyt jo kokeilemassa kiipeilyä pitkän tauon jälkeen.
– Se oli aika hankalaa, kun ei ollut enää lihaksia jäljellä, Sakari naurahtaa.
Molemmilla jalat vahvistuivat, erityisesti pohkeet, mutta rasvaprosentti laski.
– Et pysty syömään niin paljon kuin tarvitsisi, et pysty edes kantamaan sitä määrää ruokaa, Sakari muistuttaa.
Hän arvioi, että molemmilla lähti painosta ainakin seitsemän kilon verran.
– En haluaisi nyt käydä verikokeissa ja nähdä tuloksia, koska ruokavalio ei ollut mitään maailman puhtainta ravintoa, Amanda naurahtaa.
Suurimman muutoksen Amanda kuitenkin koki sielussaan.
– On upeaa, miten kroppa voi kehittyä niin, että pystyy kävelemään maratonin verran useampana päivänä putkeen. Mielen lujuus ja resilienssi antoi avaimia tulevaisuuttakin ajatellen, Amanda pohtii.
Sakarilla on mielessä jo monenlaisia aihioita uusista seikkailuista, mutta PCT oli monta kuukautta kestänyt rykäisy. Ihan heti yhtä pitkää reissua ei kaksikolla ole tiedossa.
– Nyt kaipaan ja arvostan vain sellaista ihan normaalia arkea, Amanda toteaa.
Seuraavaksi edessä on tuhansien kuvien ja matkalla täytettyjen muistioiden läpikäyntiä. Niiden avulla tajuntaan ehkä alkaa vihdoin iskostua, miten suuresta fysiikkaa ja mieltä kasvattaneesta matkasta Pacific Crest Trailissa lopulta oli kyse.
Sakaria ja Amandaa voi myös seurata sosiaalisessa mediassa.
Katso myös: Onnistuuko toimittajalta tavallisen teltan pystytys?
4:08
Viiden jälkeen päätti panna toimittajansa kokeilemaan, miten teltan pystyttäminen onnistuu. Inka Korhonen pääsi testaamaan pystyttämistä asiantuntijan johdolla; oman vaellustelttansa testikappaleeksi tarjosi partiolainen Waula Taimela.