(Spinefarm)
Aaah! Tätä suomalaisten hevimiesten herkistymistä on odotettu. Tennissankari Veli Paloheimon mukaan hauskasti nimetyn bändin melodinen hard rock ja AOR soi uskottavammin kuin koskaan ennen tässä maassa. Eipä tätä Journeyn ja kumppaneiden viitoittamaa voittajamusiikin tietä ole toisaalta monesti aiemmin meillä kokeiltukaan.
Tästä bändistä puhuttaessa on korostettu paljon sen kasarivaikutteita. Totta onkin että hempeissä melodioissa, syntikoissa ja stemmalauluissa on paljon 80-luvulle ominaista. Kyse on kuitenkin enemmästä kuin vain parin vuosikymmenen taakse retroilusta. Brother Firetribe soittaa ajatonta stadionrockia, jota on 80-luvun jälkeenkin tehty, ei tosin Suomessa. Kasarisoundi voi olla se hauska juttu, joka levyssä ensin herättää huomion, mutta lopulta se on vain pintaa. Bändi pääsee levyllä pintaa syvemmälle ja 80-luvun tyylikeinoilla hupailun lisäksi se tekee erinomaista ja täysin vakavasti otettavaa musiikkia.
Ja vaikka hyvin tehdyt biisit voi ottaa vakavasti, niiden seurassa on hauskaa. Tämä kun on rockin positiivisempaa puolta. Siihen viittaa levyn nimikin. Manowar ja muut miehekkäät "tosi hevarithan" parjaavat tällaista melodista tunnelmointia.
Brother Firetriben tunnetuin jäsen on Nightwishin Emppu Vuorinen. Hyvä ettei bändiä kuitenkaan mainosteta hänen sooloprojektinaan, se kun ei ole sitä. Vuorinen on bändin kitaristi ja yhtä tärkeissä rooleissa ovat laulaja Pekka Ansio Heino, kosketinsoittaja Tomppa Nikulainen ja basisti Jason Flinck.
Levy tehtiin ilman rumpalia ja kompit hoitaa rumpukone. Aidon ja elävän kuuloisesti tosin, soundin siitä kärsimättä.
Levynteon jälkeen rumpaliksi on keikoille mukaan liittynyt Kalle Torniainen.
Love Goes Down -täysosuman komeita b-osan stemmalauluja kuunnellessa huomaa ajattelevansa, että tämä bändihän se olisi Euroviisuihin pitänyt lykätä maatamme edustamaan! Hiisi vie. Kauan eläköön tennishevi!
teksti: Sami Ruokangas