Control

On vain loogista, että muiden muassa Depeche Moden ja U2:n videoita ohjannut Anton Corbijn tekee ensimmäisen pitkän elokuvansa 1970-luvun lopulla toimineesta uuden aallon rock-yhtyeestä Joy Divisionista ja sen karismaattisesta keulakuvasta Ian Curtisista, joka hirtti itsensä 23-vuotiaana. Laulajan lesken Deborah Curtisin kirjaan perustuva Control on vangitseva ja tyylillisesti omaperäinen elokuva, joka kohoaa kirkkaasti elämäkertadraaman puisevahkon lajityypin yläpuolelle. Se on mustan, valkoisen ja harmaan välimailla liikkuva, rosoinen matka masentuvan poikkeusyksilön tajuntaan. Samalla se on täynnä polttavaa energiaa.

Sateen ja sumun pieksemä Manchester on 70-luvulla hivuttavan depression tyyssija. Niin myös erilaiselle nuorelle Ian Curtisille (Sam Riley), joka tasapäistävää koulua mieluummin viihtyy unelmissaan ja ajanmukaisten huumekokeilujen todellisuudessa. Elämää varjostaa heräilevä epilepsia ja sen lääkitykseen liittyvät sivuoireet, jotka vaikeuttavat työntekoa. Runot sykkivät päässä, maailma on vihamielinen ja vieras, kunnes naapurintyttö Debbie (ilmiömäinen Samantha Morton) saa nuorukaisen rakastumaan, menemään naimisiin ja tekemään lapsen. Samalla Ianin vuonna 1976 perustama yhtye valloittaa nopeasti niin saarivaltion kuin Manner-Euroopan nuorison sydämet. Pitkälti levytuottaja-televisiopersoona Tony Wilsonin (Craig Parkinson) tarjoaman tv-julkisuuden ansiosta.

Vastalöydetty onni on hatarilla siteillä kiinni. Pahenevan sairauden ja bändielämän turbulenssin lisäksi Ianin pään sekoittaa kaunis belgialaistoimittaja Annik (Alexandra Maria Lara), josta tulee hänen rakastajattarensa. Alkaa herkän mielen kamppailu sisäisiä demoneja vastaan. Kotona vaimo odottaa miestä kiertueilta sydän sykkyrällä. Kontrolli alkaa pettää, rakkaus repiä molempia kappaleiksi.

Päähenkilön angsti tulee iholle. Curtis tuntuu vaistoavan ettei hänellä ole kauan aikaa maan päällä ja elää koko ajan reunalla, hieman nopeammin kuin muut. Elokuva rytmittyy Ianin melankolisten elämänmietteiden sävyttämien suvantojaksojen ja raivoisien soittosessioiden välisestä vuoropuhelusta. Molempien tunnelatauksia kannattelee lahjakkaan Sam Rileyn sydämeen käyvä pääosasuoritus: hän on omaksunut Curtisin olemuksen ja persoonallisen esiintymistyylin pelottavan hyvin. Mukaan lukien tunnistettavan lauluäänen ja maanisesti kiihtyvän lavaliikehdinnän, joka viuhtovine käsineen muistuttaa spastista episodia ja lopulta myös huipentuu epileptiseen kohtaukseen.

Sellaiset yhä elinvoimaiset hitit kuin She’s Lost Control, Transmission ja Love Will Tear Us Apart nähdään alkuperäisten livetaltiointien mukaisina, räjähtävinä esityksinä. Samalla Curtisin sanoitukset myötäilevät elokuvan tapahtumia ja nuorukaisen kiihtyvää kujanjuoksua. Viha ja rakkaus, halu ja kykenemättömyys hyvään elämään, syyllisyys ja kaiken lopullinen merkityksettömyys: siinä teemoja jotka hyökkäävät Joy Divisionin musiikista kuin suoraan surullisen keulakuvan päiväkirjansivuilta.

Control onnistuu olemaan yhtaikaa yksityinen ja yleispätevä, ajankuvaltaan eloisa ja toisaalta ajaton kuvaus nuoruudesta: ulkopuolisuudesta ja epätoivosta mutta myös kaiken voittavasta äänestä ja vimmasta.

Teksti: Tuuve Aro