Diktaattori

Sacha Baron Cohen esitti Ali G:n suulla arvokkaille ihmisille ja turhille julkkiksille tyhmiä ja loukkaavia kysymyksiä täydellisellä pokerinaamalla. Boratina hän pani Kazakstanin matalaksi ja leikitteli muukalaisvihalla. Brünossa pilkan kohteena olivat homokulttuuri ja ennen muuta ihmisten homofobia.

Hahmot kuluvat kuitenkin nopeasti: oli siis keksittävä jotain ihan muuta. Syntyi diktaattori Aladeen, joka vaarantaa oman henkensä varmistaessaan, ettei Wadiya-nimiseen fiktiiviseen Pohjois-Afrikan valtioon tule ikinä demokratiaa. Aladeen sortaa ja teloittaa kansaansa säälimättä, harrastaa päivittäin maksullista seksiä ja himoitsee teräväkärkistä ydinohjusta, koska se saa hänet omasta mielestään näyttämään vakuuttavammalta. Erinäisten käänteiden jälkeen Aladeen ajautuu New Yorkiin, joutuu kidutettavaksi mutta onnistuu lopulta pakenemaan. Ilman pitkää partaa kukaan ei tunnista diktaattoria New Yorkin kaduilla. Mainoksista hän nappaa itselleen Amerikkaan sopivan käyttönimen Alison Burgers.

Elokuva on omistettu Pohjois-Korean rakastetun johtajan Kim Jong-ilin muistolle. Baron Cohen tekee huumoria, joka kolahtaa, loukkaa tai ei vaihtoehtoisesti avaudu lainkaan. Kuten huumorin kohdalla aina, sen selittämisestä ei yleensä ole apua. Diktaattorissa kohteina ovat muiden muassa syyskuun 11. päivän iskut, kidutus, raiskaus, masturbaatio, feminismi, Osama bin Laden. Kuulostaa mauttomalta. Sitä se juuri onkin ja samalla parhaimmillaan todella hauskaa.

9/11-iskujen voidaan ajatella olevan amerikkalaisille niin arka ja pyhä asia, ettei niihin saa kajota. Ainakaan vielä. Mutta Baron Cohen pilkkaakin nokkelasti niitä, jotka näkevät vainoharhaisesti terrorismia kaikkialla. Tyylilleen uskollisena hän vetää tietenkin tilanteet överiksi.

Diktaattorin juoni on löysä ja epämääräinen, romanttisen komedian kaapuun puettu. Mutta mitä siitä. Baron Cohen on ällistyttävän hyvä, notkeasti moneksi muuntuva koomikko. Lukuisten vitsien joukossa on myös kerrassaan herkullisia osumia.

Diktaattorissa nauretaan arabimaissa vallitsevalle vallan ja mammonan haalimiselle ja sovinistiselle kulttuurille. Juutalainen Baron Cohen on kehittänyt loistavan arabiaksentin. Hän pölisee myös kotitekoista arabiaansa mainion aggressiivisesti. Aiemmista elokuvista tuttuja piiilokameratyyppisiä yllätyshaastatteluja tavisten ja julkkisten kanssa ei nähdä nyt ollenkaan, mitä jäin hieman kaipaamaan.

Rakkauden kohteekseen Aladeen löytää luomukauppaa huonolla menestyksellä pyörittävän vegaani-feministi Zoeyn, jonka luomuelämä näkyy myös rehottavissa kainalokarvoissa. Sovinisti hirmuhallitsija löytää itsestään yllättäviä tunteita. Mutta vanhat arvot istuvat yhä tiukassa: hoidettuaan ruokakaupan lattialla tapahtuneen äkkisynnytyksen hän tarjoutuu heittämään vauvan roskiin, se kun sattuu pahaksi onneksi olemaan tyttö.

Elokuvan yksi vitsi on se, että demokratia Yhdysvalloissa on suuri vitsi. Entä oppiiko Aladeen uusia arvoja ja asenteita nähtyään amerikkalaista demokratiaa ja koettuaan ensimmäisen oikean rakkauden? Menkää katsomaan. Vaikka elokuva suututtaa potentiaalisesti monia, minun makuuni huumori olisi saanut olla vielä hitusen törkeämpää ja samalla vähemmän pissa–kakka-akselilla.

Teksti: Minna Karila