Touko Aallon eilinen ilmoitus vetäytyä Vihreiden johdosta oli odotettu, mutta samaan aikaan hätkähdyttävä uutinen.
Aallon mukaan hän sairastui masennukseen jo vuosi sitten. Siitä huolimatta hän sinnitteli politiikan hornankattilassa ja puheenjohtajana syyskuuhun asti, ennen kuin uupumus pakotti lepoon.
Poliitikkojen väsymys, uupumus, paineet ja yksinäisyys ovat aiheita, joista ei juuri huudella julkisuuteen. Ne ovat tabuja. Heikkoutta ei voi näyttää. Itsekin muistan edellisten hallitusten ajalta tilanteita, joissa ministeristä on näkynyt selvästi, että pakka on hajoamispisteessä.
Raadollinen laji
Politiikka on raadollinen laji, erityisesti puheenjohtajille. Se on selvää kaikille, jotka ovat järjestelmässä sisällä. Sosiaalisesta mediasta ja kovaksi sanotusta puhekulttuurista huolimatta se ei uusi asia. Tätä todistaa mm. Liisa Jaakonsaari (Sdp) tuoreessa kirjassaan Tarkoitus.
Neljä vuosikymmentä politiikassa vaikuttanut Jaakonsaari kertoo, miten hän joutui eduskuntaan valintansa jälkeen eristetyksi omassa vaalipiirissään Oulussa, koska läpimennyt oli joidenkin mielestä väärä henkilö.
Politiikan tunnetuimpia lainalaisuuksia on, että pahimmat viholliset löytyvät usein samasta vaalipiiristä ja omasta puolueesta. ”Sitä piti varautua aina pahimpaan kuin Mustanaamio, joka nukkuikin toinen silmä auki”, Jaakonsaari kirjoittaa.
Onhan se kummallinen työyhteisö, jossa joutuu koko ajan vainoharhaisesti vilkuilemaan, onko joku tökkäämässä puukolla selkään.
Sulattelusta puheenjohtajataistoon
Vielä eilen keskeiset Vihreät poliitikot toistelivat sovitusti, että Aallon päätöstä täytyy sulatella eikä omia suunnitelmia vielä ole. Varmasti huoli ja välittäminen ovat ihan aitoa, mutta en usko hetkeäkään, etteikö kulisseissa ole mietitty jo jonkin aikaa: entäs jos. Näin politiikka toimii, vaikka julkisuuteen muuta väitetään.
Julkisuudessa on ehditty myös ihmetellä, miksi uusi puheenjohtaja valitaan pika-aikataululla jo ensi viikon lauantaina ylimääräisessä puoluevaltuuskunnassa. Näin Vihreät menettävät mahdollisuuden näkyvyytensä maksimointiin, muun muassa järjestämällä ehdokkaiden tenttitilaisuuksia.
Suurin syy kiireeseen taitaa olla se, että vain puoli vuotta ennen vaaleja puolue on sellaisessa pudotuksessa, että Vihreiden on saatava rivit suoraksi mahdollisimman nopeasti.
Huomio on mennyt Aallon tilanteeseen, kun samaan aikaan Vihreät ovat jääneet sivurooliin kotimaisen politiikan kuumissa aiheissa, kuten sote-uudistuksen loppuväännöissä ja irtisanomiskiistassa. Opposition ilmatilaa hallitsee Sdp.
Kiire saada tilanne vakautettua
Normaalitilanteessa Vihreiden pitäisi näkyä nyt todella vahvasti ilmastonmuutoskeskustelussa. Tuntuu että tätä keskustelua on vetänyt lähinnä Vihreän Langan päätoimittaja Riikka Suominen, eivät niinkään poliitikot.
Kiire saada tilanne vakautettua tulee karuista luvuista. Puolueen kannatus on laskenut huippulukemista tasaisesti vuoden verran.
Puolueiden yhdessä tilaama puoluebarometri on Vihreille myös karmea. Kuuden suurimman puolueen imagovertailussa Vihreät oli vielä viime huhtikuussa ykkönen, nyt se on tippunut neljänneksi. Vastanneista 39 prosenttia katsoo luottamuksen Vihreisiin heikentyneen. Menestys puoluebarometrissä on ennakoinut yleensä hyvää tulosta myös vaaleissa.
Moni miettii ehdokkuuttaan
Tällä hetkellä ehdokkuuttaan Vihreiden puheenjohtajaksi miettivät Maria Ohisalo, Emma Kari, Oras Tynkkynen ja Outi Alanko-Kahiluoto. Spekulaatioissa roikkuvat mukana myös konkarit Ville Niinistö ja Pekka Haavisto.
Puoluevaltuuskunta joutuu puntaroimaan vakavasti sitä, lähdetäänkö vaaleihin kokemuksella ja turvallisesti, vai valitaanko henkilö, joka jatkaa puheenjohtajana myös kesäkuun puoluekokouksen jälkeen.
Puheenjohtajan vaihtaminen uudelleen jo kesäkuussa sotkisi tilannetta, jos Vihreät olisi päässyt kevään vaalien jälkeen hallitukseen. Mutta marraskuussa valittavalle puheenjohtajalle astuminen vaalivankkureihin ja vaalitenttien leijonan kitaan ei ole helppo tehtävä. Mokaamisen mahdollisuus on myös suuri.
Voisiko politiikassa olla hippunen inhimillisyyttä?
Mitä Aallon tapauksesta voisi oppia?
Puheenjohtajavaihdoksen jälkeen on tärkeää, että valittu saa tarpeeksi kokeneen tukiryhmän. Liian usein uusi johtaja ottaa avukseen yhtä kokemattomia kavereitaan. Jees-miehiä ja -naisia riittää vallan lähellä, mutta usein sysirehellisen ja inhorealistisen arvion esittäjä voi olla kullanarvoisin apu poliitikolle.
Jossain tapauksissa puheenjohtaja jää myös yksin.
Tärkeää on myös yhdistää kuppikunnat eli saada hävinneet mukaan yhteiseen joukkueeseen. Tämän kanssa ovat kipuilleet sekä demarit Jutta Urpilaisen syrjäyttämisen jälkeen, että nyt myös Vihreät.
Entinen puheenjohtaja on hyvä tuki, mutta taustalla. Julkisuuteen ei kannata lähteä opettamaan ja happea viemään. Tältä se on ainakin julkisuuteen näyttänyt Ville Niinistön ja Aallon tapauksessa.
Toivottavasti Aallon kohtalo toisi mukanaan myös hippusen inhimillisyyttä politiikkaan, kuten Pekka Haavisto sanoi aamun Huomenta Suomessa. Valitettavasti tämä toive unohtuu pian, kun vaalitaisto pääsee kunnolla käyntiin.
Helpointa on vaihtaa naama
Politiikasta on tullut kuluttava laji. Puheenjohtajat vaihtuvat. Epäonnistuneeseen politiikkaan ei haeta syytä teoista ja ulostuloista. Helpointa on vaihtaa naama ja yrittää uutta nousua.
Mauri Pekkarinen, Seppo Kääriäinen ja Liisa Jaakonsaari ovat katoava politiikan rotu. Nuoremmat kansanedustajat eivät enää halua politiikasta koko elämän uraa. Mutta yhtä moni pettyy, tuskastuu ja uupuu eri syistä, ja kausi tai pari kansankunnan julkisena kusitolppana (ilmaus keskustan entisen kansanedustajan Hannes Mannisen) riittää.