Vihreille kolahti tänään lauantai-illan lottopotti, sillä Pekka Haavisto pystyy parhaiten kokoamaan puolueen rivit ensi kevään vaaleihin. Ei ihan seitsemän oikein, mutta parasta mitä oli tarjolla, kirjoittaa MTV Uutisten politiikan päällikkö Jussi Kärki.
Taputukset olivat reippaat kuin Pohjois-Koreassa ja hyvin harjoitellut, kun Pekka Haaviston valinta Vihreiden puheenjohtajaksi varmistui murskalukemin 40-1.
Puoluevaltuuskunnan jäsenistä ja muista vihreistä paistoi helpotus synkkämielisen viikon päätteeksi.
Rauhanrakentaja Haaviston taitoja tarvitaan, sillä vihreistä löytyy edelleen eri leirejä puolentoista vuoden takaisen puheenjohtajakisan jäljiltä.
Yksi jos toinenkin vihreä on joutunut katsomaan peiliin, saiko väistynyt puheenjohtaja Touko Aalto kaiken mahdollisen tuen.
Aallon uupumus ja masennus jatkui niin kauan, että se ei kerro hyvää työyhteisöstä.
Ensi kesänä naisen vuoro
Haavisto nosti välittömästi esiin sukupuolten välisen tasa-arvon, sillä nuoret ja naiset jäivät surkuhupaisia piirteitä saaneessa puheenjohtajakisassa keski-ikäisten miesten jalkoihin.
Tämä voi tarkoittaa vain yhtä asiaa: Vihreiden ensi kesän puoluekokouksessa on naisten esiinmarssin aika. Maria Ohisalon, Emma Karin ja kumppanien kannattaa ryhtyä heti hakemaan parempia asemia.
Kakkoseksi jäi vain yhden äänen saanut Outi Alanko-Kahiluoto, joka vaikutti olevan hieman poissaoleva koko puheenjohtajakisassa.
Ja niin hän oikeastaan olikin: Alanko-Kahiluoto osallistui valintakokoukseen etäyhteyden välityksellä lomamatkaltaan Japanista.
Vihreät saavat kuitenkin kiittää Alanko-Kahiluotoa siitä, että puheenjohtajapestistä syntyi "kisa" ja edes jonkinlainen keskustelu.
Haaviston valitseminen kabinettihengessä suljettujen ovien takana olisi muuten ollut kuin paluu 1970-luvulle Kekkosen aikoihin.
Alanko-Kahiluoto sai samalla nimeään hetkittäin esille ja se on tarpeen, sillä vihreät käyvät huhtikuun eduskuntavaaleissa kovan sisäisen taiston Helsingissä kansanedustajapaikoista.
Vaalitenttien rivi avaa ovet Li Anderssonille
Haaviston vahvuus ja heikkous on hänen umpirauhallisuutensa.
Kuiva, liki valtiomiesmäinen asialinja on vedonnut kahdesti presidentinvaaleissa äänestäjiin, mutta eduskuntavaalien yhdeksän puheenjohtajan hurjissa vaalitenteissä pitäisi saada välillä suunvuoro.
Ensi kevään vaalitenttien rivistössä istuu harmaita herroja kuin samasta muotista: Haavisto, Rinne, Sipilä, Orpo..... Tämä asetelma avaa nyt kaikki mahdollisuudet Vasemmistoliiton sanavalmiille puheenjohtajalle Li Anderssonille loistaa ja erottautua joukosta.
Kokemusta esiintymisestä Haavistolla on ja yhtä tapausta muistellaan edelleenkin.
Kansanedustajaksi Haavisto nousi vuonna 1987, kun hän nuorukaisena onnistui konkareiden keskellä erinomaisesti tv-tentissä ja sen siivittämänä sai vaalipäivänä äänivyöryn.
Hätkähdyttävää on, että tuo tapahtui ennen Berliinin muurin murtumista.
Pieneltä puolueelta loppuvat pian kyvyt
Haavisto toimi yhden kaksivuotiskauden Vihreiden puheenjohtajana 1990-luvun puolivälissä.
Nyt toteutuu harvinainen paluu puheenjohtajaksi, jollaisia poliittinen historia tuntee vain muutamia. Tunnetuin tarina on SDP:n Väinö Tannerin kaksi puheenjohtajapestiä, joiden välillä oli kolmisenkymmentä vuotta.
Vihreiden säännöt sallivat korkeintaan kolme kautta putkeen, joten puheenjohtajan pitää väistyä viimeistään kuuden vuoden jälkeen. Tämä katkaisi Ville Niinistön vahvan kauden, jolloin Vihreiden gallupkannatus alkoi lähestyä kolmea suurta puoluetta.
Sääntö on sikäli hankala, että pieneltä, miksei isommaltakin puolueelta kyvyt loppuvat jossain vaiheessa. Jatkuvasti vihreät eivät voi löytää valovoimaisia, asiat hallitsevia uusia poliitikkoja, joilla riittää rohkeus tarttua valtaan ja haasteisiin.
Ulkopolitiikassa meriittejä keränneen Haaviston haaste on pärjätä kotimaan kysymyksissä. Pätkäpuheenjohtaja saa aloittaa saman tien soten, sotun ja työmarkkinoiden opiskelun.
Oma mielenkiintoinen lukunsa on, miten vihreät aikovat hoitaa mahdolliset hallitusneuvottelut ensi touko-kesäkuussa. Samoihin aikoihin käydään EU-vaaleja, hallitusneuvotteluja ja luultavasti vihreiden puheenjohtajapeliä – kiertueineen ja yleensä räväköine linjauksineen.
Puheenjohtajakisa on aina myös linjavaali. Näin myös vihreillä ensi kesäkuun puoluekokouksessa Porissa.
Muita puoluejohtajia kiinnostaa varmasti se, onko vihreiden pätkäpuheenjohtajalla ja varsinaisella puheenjohtajalla täysin sama linja keskeisissä kysymyksissä.