Erikoisartikkeli: Puolalaismiehen uskomaton tarina Auschwitzissa – kokosi leirissä salaisen armeijan
Julkaistu 01.05.2016 06:34
MTV UUTISET
Vuonna 1940 puolalainen Witold Pilecki hankkiutui tieten tahtoen Auschwitziin organisoidakseen leirin puolalaisia vankeja vastarintaan. Saapuessaan leiriin Pilecki kuitenkin ymmärsi heti, että Auschwitz ei ollut tavallinen vankileiri.
MTV Uutiset julkaisee artikkelin Pileckin tarinasta yhteistyössä Tieteen kuvalehden Historia-julkaisun kanssa.
Pilecki käytti väärää henkilöllisyyttä Auschwitzissa
Oli syyskuun aamu Varsovassa vuonna 1940. Jalkakäytävät kuhisivat ihmisiä, ja kolisevat raitiovaunut kuljettivat työmatkalaisia. Yhtäkkiä saksalainen kuorma-autokolonna pysähtyi jarrut kirskuen. Raudoitetut saappaankannat iskivät katukiviin, kun sotilaat hyppäsivät autoista. Puolalaiset pakenivat paniikissa poikkikaduille.
Yksi mies ei kuitenkaan tehnyt elettäkään paetakseen. Hän asteli rauhallisesti pakenevaa ihmisvirtaa vastaan suoraan kohti sotilaita ja pysähtyi saksalaisupseerin eteen. Upseeri mylväisi: ”Papiere!” Rauhallisesti mies otti henkilöpaperinsa esiin. Ne osoittivat, että hän oli saksalaisten etsimä Tomasz Serafinski. Hetken kuluttua hän lojui hakattuna ja sidottuna kuorma-auton lavalla matkalla vankeuteen.
Mies ei todellisuudessa ollut Tomasz Serafinski, vaan hänellä oli väärät henkilöllisyyspaperit. Oikea Tomasz Serafinski oli eräs Puolan vastarintaliikkeen jäsen, joka toimi toisaalla Etelä-Puolassa. Vangittu mies kuitenkin käytti Tomasz Serafinskin papereita juuri siksi, että saksalaiset etsivät tätä. Hän halusi jäädä kiinni.
Vangin oikea nimi oli Witold Pilecki. Hän kuului Puolan vastarinta-armeijan johtohahmoihin, ja hän oli aloittamassa yhtä toisen maailmansodan oudoimmista tehtävistä.
Puolan vastarintaliike oli saanut vihiä siitä, että saksalaiset miehitysjoukot olivat perustaneet uuden vankileirin puolalaisille upseereille ja kapinallisille. Pilecki oli ehdottanut, että hän soluttautuisi leirille kerätäkseen siellä tietoja ja organisoidakseen vankien keskuudessa vastarintaa.
Leiri sijaitsi eristetyllä ja tarkoin vartioidulla alueella, ja Pilecki ymmärsi, että hänellä oli vain yksi keino: hänen oli antauduttava pidätettäväksi ja lähetettäväksi leirille vankina. Leiri oli nimetty läheisen Oswiecimin kaupungin mukaan, mutta se tultiin tuntemaan paremmin saksalaisella nimellään Auschwitz.
Tervetuloa helvettiin
Pilecki oli ensimmäisen maailmansodan veteraani, ja hän oli taistellut saksalaisia vastaan vuonna 1939. Nyt hän oli parkkiintunut Puolan vastarintaliikkeen jäsen ja mielestään nähnyt kaiken. Jo matkalla Auschwitziin hän kuitenkin ymmärsi, että edessä olisi jotain sellaista, johon mikään hänen aiemmin kokemansa ei olisi voinut häntä valmistaa.
Pilecki ja joukko muita vankeja lähetettiin vankileirille junalla. Marssilla asemalta leiriin saksalaiset vartijat komensivat yhtäkkiä erään vangeista juoksemaan läheiselle mäelle. Hetkeä myöhemmin vanki lojui maassa selkään ammuttuna.
Sen jälkeen kymmenen muuta vankia poimittiin joukosta ja ammuttiin rangaistuksena ”pakoyrityksestä”. Lopulta saksalaissotilaat päästivät nauraen koirat ruumiiden kimppuun. Pilecki ymmärsi, että Auschwitziin joutuminen oli käytännössä tappotuomio.
Vuonna 1940 Auschwitz ei vielä ollut varsinainen tuhoamisleiri. Sen ensimmäiset vangit olivat poliittisia vankeja, jotka oli määrä näännyttää pakkotyössä kuolemaan asti. Natsien teollinen tappokone kaasukammioineen ei ollut vielä käynnistynyt. Silti vain vähemmistö niistä, jotka kulkivat ”Arbeit Macht Frei”-tekstillä varustetusta portista sisään, poistui leiristä elävänä.
Keskitysleiri oli perustettu 1800-luvulta peräisin oleviin vanhoihin armeijan parakkeihin. Se sijaitsi soisen alueen keskellä, ja siellä vallitsi käytännössä jatkuva sumu. Etelä-Puolan syksy ja talvi olivat muutenkin purevan kylmiä, eivätkä raaka paikallisilmasto ja sumu helpottaneet oloja.
Ajoittain vankien oli nukuttava kylmällä kivilattialla, ja sairaudet niittivät satoa. Lisäksi nälkä, uupumus ja sattumanvarainen kidutus piinasivat vankeja. Moni joutui myös teloitettavaksi, sillä Auschwitzissa pienimmästäkin rikkeestä seurasi armotta kuolemanrangaistus.
Rikkeistä pahin oli pakoyritys, joka johti lähes aina kollektiivisiin rangaistuksiin. Vangit saatettiin pakottaa seisomaan rivistöissä tuntitolkulla asennossa, ja vartijat saattoivat poimia vankeja satunnaisesti teloitettavaksi.
Yksi saksalaisten suosimista menetelmistä oli lähettää rivistä poimitut vangit ”bunkkeriin”. Bunkkeri oli ahdas betonikoppi, jossa ei mahtunut sen enempää seisomaan suorassa kuin istumaan tai makaamaankaan. Siellä vanki sai kyyristellä, kunnes kuoli nälkään tai janoon.
Pappi pelasti perheenisän
Eräänä päivänä saksalaiset havaitsivat, että yksi vanki oli kadonnut. Tapansa mukaisesti vartijat poimivat kymmenen miestä, jotka lähetettäisiin rangaistukseksi bunkkeriin. Yksi heistä, Franciszek Gajowniczek, hautasi kasvot käsiinsä ja alkoi nyyhkiä. ”Vaimoni! Lapseni! Miten heidän nyt käy?”
Silloin esiin astui hintelä mies ja sanoi: ”Nimeni on Maksimilian Kolbe, ja olen pappi. Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia, antakaa minun ottaa tämän perheenisän paikka.”
Niin tehtiin, ja Kolbe suljettiin kuolemaan yhdeksän muun miehen kanssa. Kolbe sinnitteli yli kaksi viikkoa. Lopulta yksi leirin työntekijöistä päästi papin kärsimyksistä antamalla hänelle tappavan ruiskeen fenolia.
Kolben pelastama vanki Franciszek Gajowniczek selvisi hengissä Auschwitzista. Ennen kuolemaansa vuonna 1995 hän sanoi: ”Niin kauan kuin minussa henki pihisee, velvollisuuteni on kertoa Maksimilian Kolben sankarillisesta toiminnasta.”
Pilecki oli itsekin lähellä menettää henkensä kollektiivisen rangaistuksen yhteydessä hieman yli kuukausi sen jälkeen, kun hän oli tullut Auschwitziin. Kun vankeja valmisteltiin tarkastusta varten lokakuun 28. päivän aamuna, vanginvartijat huomasivat yhden vangin puuttuvan.
Rangaistuksena kaikki muut määrättiin seisomaan riviin keskusaukiolle. Siinä he seisoivat kello kahdestatoista iltayhdeksään räntäsateen, jäätävän tuulen ja Auschwitzia ympäröiviltä soilta nousevan sumun armoilla.
Päivän päätteeksi aukiolla lojui kuolleena useita satoja vankeja. Pilecki selvisi vain sen ansiosta, että hänen leirin sairasosastolla työskentelevä ystävänsä saattoi antaa pahoin nääntyneelle Pileckille lääkettä ja hoitoa. Koettelemuksestaan Pilecki sai ideoita vastarintatyöhönsä leirillä.
Hän oli huomannut, miten tärkeää oli, että oli ystäviä oikeissa paikoissa. Hän oli myös ymmärtänyt sairasosaston merkityksen vankien elämälle. Tältä pohjalta Pilecki alkoi rakentaa salaista armeijaa keskitysleirin vartijoiden silmien alla.
Auschwitzin salainen armeija
Pileckin ”armeija” sai nimekseen sotilaallisten organisaatioiden liitto, Zwiazek Organizacji Wojskowych, ZOW. Pilecki oli erittäin perusteellinen ja varovainen rekrytoidessaan jäseniä ZOW:hen. Hän organisoi toiminnan viiden hengen soluiksi, joihin hän keräsi luotettavaksi osoittautuneita miehiä.
He kaikki tunsivat Pileckin mutta eivät toisiaan. Sillä tavoin paljastumisen vaara oli pienempi. Nämä viisi saivat kukin tehtäväkseen värvätä jälleen viisi ehdottoman luotettavaa henkilöä, ja näin organisaatio kasvoi eksponentiaalisesti.
Pileckin suurin haaste oli yhdistää leirillä olevat puolalaiset vangit, jotka edustivat erilaisia poliittisia näkemyksiä: Auschwitzissa oli niin sosialisteja, monarkisteja, demokraatteja kuin oikeistoradikaalejakin. Heitä kaikkia yhdisti vain viha saksalaisia kohtaan. Persoonallisuudellaan, puhujanlahjoillaan ja karismallaan Pilecki onnistui saamaan puolalaiset unohtamaan hetkeksi poliittiset kiistansa.
Pileckin tavanneet kuvailivat häntä ystävälliseksi, vaatimattomaksi ja vähän ujoksi. Hän ei päälle päin vaikuttanut perinteiseltä sotasankarilta ja vastarintamieheltä, joka antaisi vapaaehtoisesti viedä itsensä Auschwitziin. Ilmeisesti Pilecki onnistuikin tehtävässään juuri siksi.
Yksi ensimmäisistä ZOW:n jäsenistä oli tohtori Władysław Dering. Dering oli sijoitettu sairasosastolle, ja koska hänellä oli lääketieteellinen koulutus, saksalaiset nimesivät hänet ylilääkäriksi. ZOW oli saanut ensimmäisen yhteyshenkilönsä sairasosastolle, josta tuli myöhemmin Pileckin vastarintatyön hermokeskus.
Sairasosasto oli paikka, jossa useimmat ennemmin tai myöhemmin kävivät, joten siellä Pileckin verkoston näkymättömät langat kohtasivat, ja kaikki tiedot ja suunnitelmat kulkivat pian sairasosaston kautta.
Se oli kuitenkin tärkeä myös muista syistä. Auschwitz oli korruption ja lahjusten läpitunkema, ja siellä kaikki toimi palvelusten ja vastapalvelusten varassa. Tässä järjestelmässä olivat mukana myös vartijat, erityisesti niin sanotut kapot (kameradenpolizei).
He olivat itse vankeja, jotka saksalaiset olivat nimenneet vartijoiksi ja valvojiksi. Koska ZOW toimi sairasosastolla, se pystyi tarjoamaan myös kapoille tärkeitä lääkkeitä ja hoitoja. Vastapalvelukseksi kapot käyttivät vaikutusvaltaansa hankkiakseen ZOW:lle ruokaa, vaatteita ja muita tarvikkeita tai ZOW:in jäsenille töitä sieltä, minne Pilecki toivoi heidät sijoitettavan.
Himmlerin uusi kuolemanleiri
Heinrich Himmler antoi katseensa kiertää pitkin sumuisia suomaita Auschwitzin ympärillä. Hänen takanaan seisoi joukko upseereita odottaen hiljaa. He pelkäsivät mahtavaa SS-johtajaa. Sitten Himmler ilmoitti suunnitelmansa: Auschwitzia piti laajentaa, jotta sinne saataisiin tilaa 30 000 vangille.
Läheisen Birkenaun kylän yhteyteen kolmen kilometrin päähän Auschwitzista olisi lisäksi rakennettava uusi leiri, jossa olisi tilaa jopa 100 000 vangille.
Aluetta hallinnoiva Fritz Bracht yritti vastustella sanoen, että alueella ei olisi riittävästi puhdasta vettä, soita pitäisi kuivata ja rakennustöihin olisi mahdotonta saada riittävästi puutavaraa, kiveä ja sementtiä.
Himmler katsoi kylmästi Brachtia ja muita upseereita. ”Hyvät herrat, se rakennetaan. Minun syyni rakentaa tämä leiri ovat paljon tärkeämpiä kuin teidän vastustelunne.”
Muutaman viikon kuluttua Auschwitzin leirin päällikkö Rudolf Höss kutsuttiin kiireesti Himmlerin toimistoon Berliiniin. Himmler käski adjutanttejaan poistumaan huoneesta, jotta hän ja Höss voisivat puhua vapaasti.
”Führer on määrännyt, että ’juutalaiskysymys’ on ratkaistava lopullisesti ja että meidän, SS:n, on se tehtävä. Olemassa olevat tuhoamiskeskukset idässä eivät riitä niin suureen panostukseen kuin meiltä odotetaan. Niinpä olen osoittanut Auschwitzin tähän tarkoitukseen.”
Pian Auschwitzissa tehtiin ensimmäiset kokeet myrkkykaasulla, ja talvella 1942 uuden leirin, Auschwitz-Birkenaun, rakentaminen oli täydessä käynnissä.
Se oli valtava hanke, jossa oli mukana tuhansia pakkotyöläisiä. Vaikka uusi leiri nousi noin kolmen kilometrin päähän vanhasta, Pilecki ei voinut olla huomaamatta, että jotain oli tekeillä – jotain ennennäkemätöntä, suurta ja kauhistuttavaa. Pilecki ymmärsi, että hänen oli ehdottomasti saatava uuteen kuolemanleiriin yksi miehistään, jotta hän saisi siitä lisätietoja.
2. huhtikuuta 1942 yksi Pileckin luotettavimmista miehistä, Jan Karcz, vietiin Saksan salaisen poliisin Gestapon kuulusteltavaksi. Kuulustelut ja kidutus jatkuivat tauotta yhdeksän päivää, minkä jälkeen hänet lähetettiin takaisin vankiparakkeihin. Hän pystyi tuskin seisomaan, mutta hän sanoi Pileckille:
”No, onnittele minua – minuthan vapautettiin. He halusivat tietää, onko leirissä jokin organisaatio, mutta älä pelkää, en sanonut mitään. Kerron loput myöhemmin.”
Karcz ei kuitenkaan saanut tilaisuutta kertoa sen enempää. Hänet lähetettiin seuraavana päivänä Birkenauhun. Aivan sattumalta Pilecki oli saavuttanut sen, mitä hän oli toivonutkin. Nyt hänellä oli Birkenaussa luotettava ZOW-agentti, joka voisi raportoida hänelle tuhoamisleiriltä.
Karcz alkoikin pian välittää Pileckille pelkoa herättäviä raportteja toisensa jälkeen. Jokainen raportti vahvisti Pileckin käsitystä siitä, että oli ensiarvoisen tärkeää välittää tietoa leireistä muulle maailmalle. Siihen hän tarvitsi luotettavan ja tehokkaan tiedotusvälineen.
Radio Auschwitz
Eräänä iltana Pilecki lähestyi hätäisesti ystäväänsä Konstanty ”Kon” Piekarskia. Oli ilmeistä, että hänellä oli tärkeää asiaa.
Piekarski toimi perunankuorijana leirin keittiössä, mutta nyt Pileckillä oli hänelle erityinen tehtävä. Pilecki oli saanut tietää, että leirillä olevassa karttatoimistossa oli paikka avoinna.
Pilecki halusi Piekarskin tuolle paikalle. Piekarski ei ollut erityisen halukas luopumaan mukavasta työstään keittiössä, eikä hän ymmärtänyt, mitä hänen pitäisi karttatoimistossa tehdä.
”Olet ainoa, johon voin tällä kertaa luottaa”, sanoi Pilecki ”Sinä osaisit piirtää karttoja. Itse en osaa piirtää kovin hyvin, mutta meidän on esiinnyttävä ammattimaisina kartanpiirtäjinä vähintään viikko, sillä samassa rakennuksessa on sähkö- ja radiolaitteiden varasto.”
Pileckin suunnitelmana oli rakentaa radiolähetin aivan saksalaisten nenän alla. Piekarski piti aluksi ajatusta mielettömänä, mutta Pilecki onnistui yleensä ylipuhumaan kaikki suunnitelmiaan epäilevät, ja niin kävi nytkin. Maanantaiaamuna Piekarski ja Pilecki tapasivat uudessa työssään karttatoimistossa.
Piekarskin ahkeroidessa karttojen parissa Pilecki vietti suurimman osan aikaa käymälässä radiolaitteiden osastolla toimivan yhteyshenkilönsä kanssa. Kaksi päivää myöhemmin Pilecki tuli kiihtyneenä karttahuoneeseen ja kuiskasi Piekarskille, että radio oli valmis. Heillä oli silti vielä yksi suuri ongelma: miten salakuljettaa radiolähetin huomaamatta ulos karttatoimistosta ja vankiparakkeihin asti?
Pilecki oli piilottanut lähettimen käymälän vesisäiliön päälle, mutta sieltä se löydettäisiin pian. Piekarski lähti vaivihkaa etsimään uutta piilopaikkaa.
Käymälän ulkopuolelta käytävästä hän löysi kaapin, joka oli täynnä paperia, lyijykyniä, mustetta ja karttapohjia. Hän sysäsi niitä syrjään ja työnsi radion kaapin ylimmälle hyllylle. Tämäkään piilopaikka ei silti olisi turvallinen pitkään. Heidän oli saatava radio kokonaan pois – ja nopeasti.
Yhtäkkiä Pilecki muisti kaksi ZOW:n jäsentä, joiden tehtävänä oli kuljettaa ruumiita sairasosastolta. Saksalaiset eivät vaivautuneet tarkastamaan ruumisvaunuja, joten siinä voisi olla ratkaisu ongelmaan. Pilecki sopi miesten kanssa, että he pysähtyisivät karttatoimiston ulkopuolella ja kätkisivät radion ruumisvaunuihin.
Ongelmana oli silti edelleen saada radio kuljetettua piilopaikastaan kaapista huomaamatta ulos. Pileckillä oli ehdotus: ”Esitän, että minulla on ripuli ja joudun käymään jatkuvasti vessassa. Sinä puolestasi teet jotain temppuja, joilla saat kiinnitettyä vartijan huomion itseesi.
Sillä välin minä haen radion kaapista ja panen sen vessan ikkunalle. Sitten sinä menet vessaan, hyppäät ikkunasta, juokset hullun lailla lastauspaikalle, piilotat radion ja juokset takaisin.”
Piekarski hyväksyi suunnitelman, ja vaikka hän vältti SS-partion vain niukin naukin juoksumatkallaan ulkona, hän sai kuin saikin radion piilotettua sovittuun paikkaan.
Myöhemmin päivällä Pilecki pyysi lupaa käydä sairasosastolla saadakseen lääkettä ripuliinsa. Siellä hän kertoi radion kätköpaikan ruumisvaunujen kuljettajille. Myös lastaus ja kuljetus onnistui, ja niin radio oli paikoillaan parakissa samana iltana.
Radiolähetin oli käytössä kuusi kuukautta. Vangeille se edusti voittoa vihatuista SS-joukoista. Vartijat kylläkin havaitsivat radiosignaalit melko pian ja alkoivat etsiä radiolähetintä, mutta vaikka he repivät lattialankut ja seinät irti ja penkoivat leiriä ristiin rastiin, he eivät löytäneet sitä.
Epätoivo alkoi levitä vartijoiden keskuudessa, ja monista SS-miehistä tuntui, että vankien kasvoilla häivähti ajoittain omahyväinen hymy. Lopulta Pilecki päätti, että radiotoiminta alkoi olla liian vaarallista, joten radio purettiin. ZOW oli jälleen ilman yhteyttä ulkomaailmaan. Sattuma ja Pileckin kekseliäisyys pelastaisivat kuitenkin jälleen tilanteen.
Pilecki organisoi paon
Witold Pileckin toiminta Auschwitzissa saavutti huippunsa kesäkuussa 1942. Siihen asti ZOW oli suhtautunut torjuvasti pakoyrityksiin, sillä ne johtivat aina kollektiivisiin rangaistuksiin ja olivat siten ZOW:n mielestä itsekkäitä.
Vuonna 1941 saksalaiset hyökkäsivät Neuvostoliittoon ja Saksan sotateollisuus tarvitsi kaiken liikenevän työvoiman. Vankien kollektiivisia rangaistuksia ei enää sallittu työleireillä, sillä ne verottivat Saksalle tärkeää työvoimaa. Ei kestänyt kauankaan, kun Pilecki päätti käyttää tilaisuutta hyväksi.
20. kesäkuuta 1942 tyylikäs Steyr 220 -henkilöauto ajoi leiristä kohti portin ulkopuolella olevaa tiesulkua. Autossa istui kaksi upseeria ja kaksi leirin päällystön jäsentä. Heidän lähestyessään tarkastuspistettä vartija nosti puomin, jäykistyi asentoon ja teki natsitervehdyksen. SS-upseerit vastasivat tervehdykseen, ajoivat nopeasti Oswiecimin katujen halki, ylittivät Solajoen sillan ja katosivat Etelä-Puolan maaseudulle.
Samana iltana vartijoiden keskuudessa nousi hälinä. Kun vangit oli laskettu, havaittiin, että neljä puolalaista puuttui. Hetken kuluttua paikalle juoksi hengästynyt vartija ja kertoi, että joku oli varastanut neljä SS-univormua.
Sitten paikalle ilmaantui raivosta puhkuva SS-kapteeni Kreuzman, joka kertoi jonkun varastaneen hänen Steyr 220 -mallisen autonsa. Riviin järjestäytyneiden vankien keskuudessa alkoi kihistä. Hengenvaarasta välittämättä vangit alkoivat vilkuilla toisiaan syrjäsilmin ja joillakin oli vaikeuksia estää hymyä nousemaan huulilleen.
Paolla oli kahtalainen merkitys, aivan kuten Pileckin kaikilla muillakin toimilla. Leiristä pakenevat vangit toimittivat tietysti suullisia ja kirjallisia raportteja Puolan vastarintaliikkeelle ja sitä kautta Lontoossa olevalle pakolaishallitukselle, mutta onnistunut pako oli tärkeä myös siksi, että se kohotti muiden vankien mieli-alaa ja antoi heille toivoa.
Tarina neljästä puolalaisesta vangista, jotka ajoivat valepukuisina saksalaisten vartijoiden nenän alta, levisi leirissä nopeasti. Aivan kuin Radio Auschwitzin aikaan, monista vartijoista tuntui nytkin, että vangit naureskelivat heille heidän selkänsä takana.
29. joulukuuta 1942 Auschwitzista pakeni Pileckin aloitteesta toiset neljä valepukuista puolalaista. Pian levisi kuitenkin tieto siitä, että yksi näistä, Bolesław Kuczbara, oli jäänyt kiinni ja viety kuulusteltavaksi.
Kuczbara ei ollut ZOW:n jäsen, mutta hän tiesi paljon sen toiminnasta. Pilecki päätteli, että oli vain ajan kysymys, koska Kuczbara kertoisi kaiken. Hän päätti, että hänen itsensä oli tullut aika paeta.
Toisen maailmansodan aikainen natsien keskitysleiri Auschwitz-Birkenau kuvattuna huhtikuussa 1981.
Paluu vapauteen
Pilecki hikoili suuren leivinuunin vieressä. Leipomossa oli kuuma, eikä asiaa helpottanut se, että hän oli pukenut vangin puvun alle myös siviilivaatteet. Pilecki oli valinnut leipomon pakonsa lähtöpaikaksi, koska se sijaitsi varsinaisen leirin ulkopuolella ja lähellä metsää.
Lahjomalla erään kapon hän oli saanut luvan työskennellä leipomon yövuorossa yhdessä kahden miehensä kanssa. Sitten hän oli pannut koko maanalaisen koneistonsa käyntiin varustaakseen itsensä ja kumppaninsa pakoa varten.
Vaatevarastosta hän oli saanut siviilivaatteet ja satoja dollareita rahaa. Eräältä vangilta hän oli saanut avaimen leipomon ulko-oveen, ja sairasosastolta hän oli saanut kemikaalia, jonka piti eksyttää jälkikoirat. Sen varalta, että hanke epäonnistuisi, hänellä oli myös kolme ampullia tappavaa sinihappoa itselleen ja kahdelle muulle pakenijalle. He eivät missään tapauksessa aikoneet jättäytyä saksalaisten käsiin elävinä.
Ammattileipurit havaitsivat nopeasti, ettei Pilecki miehineen ollut koskaan aiemmin astunut jalallaankaan leipomoon. He eivät kuitenkaan paljastaneet miehiä vaan tyytyivät luomaan kömpelöihin aloittelijoihin synkkiä katseita. Kello kävi yli keskiyön, ja pakohetki lähestyi.
Kun vartijat olivat kierroksellaan, pakoa yrittävät vangit katkaisivat puhelinlinjan ja avasivat leipomon lukitun oven. He olivat juuri ryntäämässä ulos pimeyteen, kun he huomasivat ikkunasta saksalaisen sotilaan. Ulkona oli alkanut sataa, ja vartija oli etsiytynyt mielitiettynsä kanssa suojaan leipomon luo.
Minuutit kuluivat. Muut vartijat saattaisivat palata hetkenä minä hyvänsä ja havaita katkaistun puhelinlinjan. Vihdoin sotilas lähti, ja Pilecki ja kaksi muuta luikahtivat ulos ovesta. He juoksivat leipomoa ympäröivän aukion poikki peläten joka sekunti kuulevansa huutoja ja laukauksia.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja he pääsivät juosten metsänreunaan, missä he heittäytyivät turvaan metsän pimeyteen. He olivat selvinneet paon ensimmäisestä vaiheesta.
Kuljettuaan reippaasti metsän halki pakenijat tulivat Solajoelle. Siellä he riisuivat vanginpukunsa ja heittivät ne jokeen. Samassa hetkessä he kuulivat laukausten ryöpyn. Pako oli havaittu. Leveän joen poikki oli mahdotonta uida, mutta he löysivät alempaa joen varrelta sillan. He jatkoivat kiivasta vauhtia sillan yli ja pitkälle joen toisella puolella, kunnes tulivat Veiksel-joelle.
Rantatöyräällä oli vene, mutta se oli lukittu ketjulla ja riippulukolla. Epätoivoissaan he kokeilivat riippulukkoon leipomon oven avainta, ja kuin ihmeen kaupalla lukko avautuikin.
Pakomatka jatkui seuraavina päivinä. Metsässä Krakovan itäpuolella saksalainen partio havaitsi pakenijat ja ampui heitä kohti. Pilecki haavoittui olkapäähän, mutta saksalaiset eivät saaneet heitä kiinni.
Illalla 2. toukokuuta 1943 miehet pääsivät lopulta Bochnian kaupunkiin, jossa Puolan vastarintaliikkeellä oli piilopaikka. Pian he erottivat pimeydessä piilopaikkana toimivan talon ikkunasta kajastavan valon. Karkulaiset olivat päässeet turvaan.
Seuraavana päivänä Pilecki pyysi saada tavata alueen vastarintaliikkeen edustajia. Hän ei halunnut tuhlata aikaa vaan toivoi pääsevänsä heti jatkamaan vastarintatyötään. Hänet opastettiin Nowy Wisniczin kaupunkiin, missä hän tapasi vastarintaliikkeen paikallisen komentajan.
Pilecki ojensi kätensä ja esitteli itsensä, ja komentaja teki samoin. Kerrankin Pilecki jäi sanattomaksi. Komentaja oli Tomasz Serafinski – mies, jonka identiteetillä Witold Pilecki oli elänyt 945 päivää Auschwitzissa.
