”Hän ei löytänyt elämäniloa, vaikka yritti”

Laura Takala oli vasta vähän yli parikymppinen, kun hänen aviomiehensä ja juuri syntyneen lapsen isä sairastui. Rinnalla kulkijan päällimmäinen tunne sairastumisesta oli suuri suru. Ystävien, perheen, musiikin ja kulttuuriharrastuksiensa avulla Laura itse selviytyi ja löysi omat voimansa. 

– Aikoinaan meni pitkä aika ennen kuin ymmärsin, että kyse oli mielen sairastumisesta. Merkit olivat aluksi pieniä, mutta jälkikäteen ajateltuna miehen koko persoonallisuus vähitellen muuttui. Sanoo Laura Takala.

Hän saattoi saada yhtäkkisiä mustasukkaisuuden puuskia ja olla päiväkausia puhumatta ja nukkumatta.

– Olin silloin todella nuori, en osannut, enkä varmaan aluksi halunnutkaan, uskoa rakkaasta ja läheisestä ihmisestä, että hän olisi sairastunut. Kunnes tilanne alkoi eskaloitua pahasti.

Laura oli elänyt miehensä kanssa rauhallista perhe-elämää. Sairastumisen myötä mies alkoi välillä kadota vanhojen ystäviensä kanssa niin sanotusti radalle ja reissata milloin minnekin. Sitten tulivat harha-ajatukset. 

– Muistan eräänkin kerran, kuinka mies epäili yhteisten ystäviemme varastaneen hänen tavaroitaan. Aluksi hämmentyneenä saatoin jopa nauraa asialle. Hän alkoi myös kuvitella sairastuneensa fyysisesti ja ilmeisesti hänen kehonsa myös reagoi jollain tavalla mielen kuormittumiseen niin, että hänellä oli jopa kuumeilua, mutta myös kuvitelmia kehon hapertumisesta ja muuta sellaista, jonka tiesin olevan mahdotonta.

– Hakeakseni tukea tilanteeseen soittelin aina välillä miehen vanhemmille, jotka lopulta puuttuivat asiaan. Kävi ilmi, että mies oli nuorempana saanut psykoosin, josta hän oli kuitenkin parantunut, joten läheiset osasivat tarttua asiaan matalammalla kynnyksellä.

Kahdesti mies otettiin hoitojaksolle, mutta toistuvasti hän kielsi muilta ja itseltään sairautensa.

– Välillä hän oli kotonakin, mutta saattoi kadota kuukausiksi johonkin matkoille ja palata huonossa kunnossa kotiimme. Jossain vaiheessa ja välillä käytös oli myös uhkaavaa, joten minulla ei ollut oikeastaan vaihtoehtoja kuin lähteä. Mies jäi meidän yhteiseen asuntoomme, jätti vuokrat maksamatta ja asunto meni kurjaan tilaan.

Suru ja menetyksen tunne oli päällimmäisenä

Laura koki miehen sairastuessa kaikki tunteet laidasta laitaan. 

– Joskus tunsin tietysti vihankin tunteita, mutta voimakkain tunne oli kuitenkin suru. Mies oli musiikillisesti ja muutenkin monipuolisesti lahjakas ja murehdin sitä, kuinka hänen lahjansa valuivat hukkaan. Suurin suru oli tietysti se, ettei hän pystynyt olemaan isä meidän yhteiselle lapselle.

Mies halusikin antaa Lauralle yksinhuoltajuuden, koska myönsi, ettei kykene huolehtimaan lapsesta. Sen Laura koki rakkautena lasta kohtaan.  Koska olin niin nuori ja minulla oli ympärilläni ihmisiä, perhettä ja ystäviä, ajattelin: ”Kyllä minä pärjään.”

– Hakeuduin musiikin ja muiden kulttuuriharrastusten pariin sen, mitä pystyin. Minullahan oli myös pieni lapsi, jonka kanssa arki oli melko intensiivistä.

– Varmasti olisi ollut hyvä saada enemmän ihan ammattitukea, mutta minulla oli onneksi hyvät tukiverkostot. Omat vanhemmat ja miehen vanhemmat auttoivat tarvittaessa ja pystyin harrastamaan ja opiskelemaan. Löysin silloin piirtämisen ja piirsin mustavalkoisia piirroksia, joihin purin tuskaani.

Myös teatteri ja laulujen kirjoittaminen auttoivat häntä selvittämään tunteitaan ja suhtautumista tilanteeseen. 

Yhteys säilyi koko elämän

Lauran nuoruuden rakkaus eli lopulta koko lopun elämäänsä sairauden kanssa. Laura löysi uuden rakkaan ja perusti uuden perheen, mutta säilytti yhteyden poikansa isään. He kävivät säännöllisesti häntä tapaamassa.

– Ajattelen itse, että hänen ajatuksensa olivat hänelle todellisia, enkä koskaan alkanut väittää hänen kokemuksiaan vääriksi. Kerroin toki, että ne eivät ole minulle totta. Osaksi tästä syystä pystyimme keskustelemaan varsin tasaveroisesti silloin tällöin tavatessamme. En halunnut tuomita häntä hänen sairautensa takia ja arvostin sitä, että hän halusi tavata lastansa. Siksi varmaankin yhteys säilyi.

– Välillä toki mieleeni tuli, vuosien varrella, että olisi ollut helpompaa vain katkaista välit, mutta tänä päivänä tiedän tehneeni oikein, kun pidin yhteyttä.

Muutamia vuosia sitten miehen oireet alkoivat jonkin verran helpottaa.

– Oletan näin, sillä hän löysi uudelleen musiikinkin.

Kävi kuitenkin niin surullisesti, että mies sairastui vakavasti ja aika pian diagnoosista joutuikin sairaalahoitoon. Sieltä hän ei enää palannut kotiinsa vaan menehtyi melko nuorella iällä.

– Tieto fyysisestä vakavasta sairastumisestaan tuli melko yllätyksenä. Halusin ennen kaikkea tukea poikaamme isän vakavan sairauden käsittelyssä ja sovimme, että menemme myös yhdessä häntä katsomaan sairaalaan. Olimme myös tietoisia, että tapaamiset saattavat olla viimeiset, joten kiirehdimme vierailua.

– Olimme läheisten kanssa hänen vierellään, kun hän kuoli ja tästä olen iloinen. Saimme kertoa hänelle, että häntä rakastetaan ja välitetään, kaikesta huolimatta.

Surusta syntyi Ilon valoo -laulu

– Yllätyin, miten suru valtasi minut ja oli läsnä minussa hautajaisiin asti, vaikkemme enää olleet samalla tavalla läheisiä. Tietenkin se, että lapsemme kävi omaa suruaan läpi, vaikutti myös minuun. Hän oli myös ensirakkauteni ja kulki rinnallamme omalla tavallaan koko ajan, myös uuden perheeni kanssa. Tämä kaikki jätti minuun niin syvän jäljen, että se heijastui vahvana suruna vielä vuosien jälkeenkin.

– Pysäyttävää oli, kun kuulin eräältä läheiseltään, että hän oli sanonut sairaalavuoteessaan, että ” Hän yritti olla hyvä, mutta ei osannut”. Tämä lause jäi niin vahvana mieleeni, että se alkoi soimaan päässäni.

– Melko pian hänen kuolemansa jälkeen kirjoitin laulutekstin Ilon valoo, johon teimme yhdessä nykyisen mieheni kanssa sävelen. Laulu kertoi hänen asiansa; Moni ei kykene sairautensa takia löytämään iloa eikä olemaan valo muille, vaikka kovasti yrittää. Silloin meidän on hyvä olla se heille, niin hyvin kuin kykenemme. Kappale löytyy nyt yleisimmistä suoratoistopalveluissa ja sen voi sieltä kuunnella.

– Ajattelin valmiin Ilon valoo -laulun kautta hänkin voisi olla hyvä, kun ei sitä eläessään mielestään osannut.

Teksti: Jutta Kajander

Kuvat: Pia Inberg