Maarit Törmäsen aviomies teki itsemurhan 43 yhteisen vuoden jälkeen. Hän oli parasta, mutta myös pahinta, mitä Maaritille on tapahtunut.
Vielä edellisenä päivänä Maarit Törmänen oli puhunut aviomiehensä kanssa puhelimessa. Kysynyt, tulisiko tämä illaksi kotiin saunomaan. Nyökytellyt, kun mies kertoi tilaustöiden vapaa-ajan kotiin rakennetulla kuvausstudiolla olevan sen verran kesken, että hän jäisi sinne yön yli.
Myöhemmin samana päivänä mies oli vastannut hyvän kaverinsa soittoon. He olivat sopineet tapaamisen seuraavalle viikolle.
Seuraavaa viikkoa ei tullut. Tuli sunnuntaiaamupäivä ja kaksi virkapukuista poliisia Maaritin kotiovelle.
– He kysyivät, olenko tämän nimisen henkilön vaimo. Siinä paikassa jysähti, että miehelle on sattunut jotain, Maarit kertoo huhtikuisesta aamusta vuonna 2012.
Ensin Maarit ajatteli puolison joutuneen onnettomuuteen ajomatkalla kotiin.
Mies ei ollut edes lähtenyt matkaan. Hän oli yrittänyt itsemurhaa.
– Mies oli ilmoittanut hätäkeskukseen, että tekee tällaisen teon ja toivoo, että vaimo ei löytäisi häntä. Ensihoitajat löysivät hänet liiteristä. Hänen sydämensä toimi vielä, joten hänet toimitettiin tehohoitoon sairaalaan. Siellä hänet todettiin aivokuolleeksi.
Poliisit ilmoittivat Maaritille tapahtuneesta.
Kun Maarit ehti sairaalaan, mies näytti siltä kuin olisi nukkunut.
– Hän oli ihan itsensä näköinen. Siinä vähän toivo heräsi. Mutta kun lääkäri asiallisesti selosti tilanteen, niin tunnin sisällä annoin luvan sammuttaa laitteet.
Luomuelämää maalla
Maarit ja hänen miehensä olivat yhdessä 43 vuotta. He tapasivat aikoinaan pikkujouluissa Kemijärven Suomutunturin ravintolassa ja muuttivat yhteen kahden viikon seurustelun jälkeen.
– Rakastuin ennen kaikkea miehen luonteeseen. Hän oli hyvin rauhallinen ja persoonana niin valloittava, että yleensä kaikki pitivät hänestä, Maarit kertoo.
Pari sai kaksi lasta, avioitui ja eli tavallista perhe-elämää. Molemmat työskentelivät hoiva-alalla ja lähtivät töiden perässä Raaheen. Lasten muutettua omilleen Maarit aloitti jatko-opinnot tutulla sosiaalialalla ja mies kokonaan uudella media-alalla.
– Katsoimme, että oli tärkeämpää saada elämään sisältöä kuin omaisuutta. Hankimme pienen maatilan, jonka lahosta mökistä remontoimme itsellemme asuttavan. Elimme siellä parikymmentä vuotta luomuelämää kasvattaen ruokaa talven varalle. Se oli oikein mukavaa aikaa.
Kun pari ryhtyi Maaritin vanhempien omaishoitajiksi, he ostivat kaupungista omakotitalon, joka invavarusteltiin. Maalaismökki jäi vapaa-ajan käyttöön. Myöhemmin mies palasi sinne viettämään viimeiset päivänsä.
Pari nautti elämästä maalla vuosien ajan. Kuvituskuva.
Kovia kipuja ja väsymystä
Jonkin ajan kuluttua miehen kuolemasta poliisit toimittivat Maaritille viestin, jonka tämä oli jättänyt vapaa-ajan kodin pöydälle.
– Hän pyysi siinä anteeksi ja luetteli tekonsa syyksi sairautensa, Maarit kertoo.
Sairastelu oli alkanut homeisella työpaikalla muutama vuosi aikaisemmin. Ensin ilmaantui epämääräisiä kuumeiluja, ihottumia, tulehduksia ja kipuja. Miehellä todettiin astma ja muutakin vikaa keuhkoissa. Antibioottikuurit ja pitkät sairaslomat seurasivat toinen toistaan. Lopulta mies jäi työkyvyttömyyseläkkeelle.
Väsymys ja korkeat tulehdusarvot eivät hellittäneet, mutta tutkimuksia ei jatkettu, koska oireiden arveltiin olevan työpaikan huonon sisäilman peruja.
Sitten tuli erilaisia, vielä rankempia kipuja. Mies hakeutui hoitoon yksityiselle sektorille.
– Silloin hänellä todettiin erittäin pitkälle edennyt suolistosairaus Crohnin tauti. Se olisi kuulemma ollut diagnosoitavissa jo vuosia aiemmin.
– Muutaman kerran suoli tukkeutui niin pahoin, että mies joutui sairaalaan. Kivut olivat erittäin kovat. Tautia hoidettiin kortisonilla, joka turvotti ja väsytti entisestään.
Hyvä hoitosuhde katkesi, kun kunta menetti ainoan sisätautilääkärinsä.
– Uuden saamisessa kesti muutama kuukausi. Sitä mies ei sitten odottanut.
Sairastelu teki puolisosta alakuloisen.
”Jotain siellä sen viimeisen yön aikana tapahtui”
Miehen itsemurha tuli Maaritille täytenä yllätyksenä.
– Tajusin kyllä, että hän oli alakuloinen ja että häntä harmitti hirveästi, kun hän ei jaksanut tehdä kaikkia asioita niin kuin aikaisemmin. Mutta masennuksesta ei ollut minkäänlaisia merkkejä. Monet muutkin sanoivat pitäneensä puolisoani viimeisenä, joka voisi tällaiseen tekoon joutua.
Odottamattoman asiasta teki sekin, että mies oli itse työskennellyt mielenterveyskuntoutujien parissa ja paikallisen mielenterveysjärjestön puheenjohtajana.
– Hän tunsi masennuksen ja kaikki sen oireet. Mutta vasta siinä viestissä, jonka hän jätti jälkeensä, hän ensimmäisen kerran ilmaisi, että hänellä on varmaan masennus. Ehkä hän ei aluksi tunnistanut niitä merkkejä itsessään, tai sitten hänen oli ammattilaisena vaikea hakea apua.
– Jotain siellä sen viimeisen yön aikana tapahtui, joka sitten johti tällaiseen ratkaisuun. Oliko sitten niin, että ne helvetilliset kivut palasivat, vai joutuiko hän psykoottiseen masennustilaan – sitä emme saa koskaan tietää.
Kuoleman jälkeen selvisi, että mies oli sairastanut myös sepelvaltimotautia.
– Silläkin saattoi olla osansa väsymykseen. Olen myös miettinyt, mikä osuus oli kortisonilla, joka ilmeisesti isoina annoksina saattaa aiheuttaa masennusta.
”Mistä et voi puhua, et voi toipua”
Ensimmäiset viikot miehen kuoleman jälkeen Maarit keskittyi hautajaisten ja muiden asioiden järjestelyyn.
Tapahtuneen jälkeen Maarit keskittyi ensin enemmän muihin kuin itseensä. Kuvituskuva.
– Olin hyvin rauhallinen. Toimin ikään kuin ammattilainen ja enemmänkin lohdutin muita ihmisiä. Siinä tuli päälle vähän sellainen työrooli. Jotenkin elin itseni ulkopuolella.
– Minun piti miettiä sitäkin, millä tavalla ilmoitan asian eri tahoille. Jotkut neuvoivat, ettei kannata kertoa, että on kyse itsemurhasta. Aika pian kuitenkin päädyin siihen, että kerron asian niin kuin se on.
Apua tilanteen käsittelyyn Maarit etsi itse netistä, kun sitä ei muuten saanut. Toipuminen lähti käyntiin Suomen Mielenterveysseuran varhaiskuntoutuksesta, johon hän hakeutui ja pääsi vuosi tapahtuneen jälkeen. Samoihin aikoihin hän löysi itsemurhan tehneiden läheisille tarkoitetun Surunauha ry:n. Nykyään hän toimii samaisen järjestön hallituksen jäsenenä ja vertaistukijana.
– Olen huomannut, että siitä, mistä et voi puhua, et voi toipua. Jos voin samalla helpottaa jonkun toisen oloa, olen siitä iloinen.
Maarit toivoo, että itsemurhia opittaisiin ehkäisemään Suomessa nykyistä paremmin.
– Nämä ovat sellaisia kokemuksia, joita ei halua kenenkään muun joutuvan käymään läpi. Itsemurha on kuolintavoista traagisimpia, eivätkä läheiset varmaan toivu siitä koskaan.
– Ajattelen kuitenkin, että kukaan ei tee itsemurhaa pahuuttaan tai ilkeyttään tai kostaakseen, vaan ihminen on tavallaan itsemurhan uhri. Tulee niin huono olo, ettei siitä löydä muuta ulostietä. Sillä hetkellä sille ihmiselle se on kerta kaikkiaan ainoa vaihtoehto.
Jollakin tavalla Maarit sanoo ymmärtävänsä miehensä ratkaisun.
– Kun edesmennyt isäni sairasti sokeana ja liikuntakyvyttömänä, hän koki elämänsä hyvinkin turhaksi ja olisi halunnut armokuoleman. Silloin puhuimme paljonkin siitä, että kun on todella sairas eikä mitään toivoa ole, eutanasia olisi ihan hyvä ratkaisu. Mutta ei mieheni tilanne kuitenkaan sellainen vielä ollut.
”Se oli hänen ratkaisunsa”
Melko pian Maarit päätti, ettei aio syyllistää itseään miehensä teosta.
– Muutkin ihmiset vakuuttivat, että sinä et ole aiheuttanut mitään. Mieheni lähti tästä elämästä omasta tahdostaan. Se oli hänen ratkaisunsa. Mutta kyllä syyllisyyden tunteitakin silti myöhemmin tuli.
Puolison kuolemasta on nyt kolme ja puoli vuotta.
Maarit kertoo, kuinka muutamia viikkoja ennen kuolemaansa mies kävi pariskunnan yhteisen pojan kanssa hiihtämässä entisellä kotipaikkakunnallaan Lapissa.
– Sillä reissulla hän oli sanonut pojalle, että häntä huolestuttaa, jos minä en jaksa elää hänen kanssaan, kun hänestä on tullut niin sairas. Olin tuolloin myös saattohoitovaiheessa olevan äitini omaishoitaja.
– Mutta poika kertoi minulle heti isänsä ajatuksista, ja me puhuimme asiasta avoimesti. Sovimme, että huolehdimme enemmän toisistamme ja siirrämme äidin vähitellen muualle hoitoon. Teimme jo kaikki hoitosuunnitelmatkin ja päätimme myydä maalla sijaitsevan vapaa-ajan kotimme pois. Olin siinä uskossa, että silloin hän jotenkin piristyi.
”Suunnittelimme yhteistä vanhuutta”
Maarit sanoo, että itsemurha sanana jollakin tapaa häiritsee häntä.
– Murhahan on murha, enkä minä koe miestäni millään tavalla murhaajana.
– Vihaa en ole tuntenut miestä vaan järjestelmää kohtaan. Miksi hän ei saanut riittävästi apua? Miksi sairauksia ei tutkittu ja hoidettu?
Hetken Maarit harkitsi potilasvahinkoilmoituksen tekemistä laiminlyönneistä, joita hän koki miehen tutkimuksessa ja hoidossa tapahtuneen.
Tällä kivellä Itä-Lapin tunturilla Maarit muistelee puolisoaan.
– Mutta sitten ajattelin, että miksi käyttäisin loppuelämäni sellaiseen asiaan. Sitä kuolemaa ei voi enää peruuttaa.
– En ole mitenkään katkeroitunut. Olen tajunnut, että oma elämäni on ihan yhtä tärkeä kuin puolisoni elämä oli. Puolisoni elämään en voi enää vaikuttaa, mutta omaan olotilaani voin.
Maarit pystyykin hymyilemään ja nauramaan aviomiestään muistellessaan.
– Voittopuolisesti minulla on vain hyviä muistoja. Mieheni oli hyvin hellä ja rakastava, osallistui kodin- ja lastenhoitoon, muisti minua lahjoilla ja osoitti tunteensa myös julkisesti. Muutkin ihmiset ovat kertoneet pitäneensä meitä hyvin tasapainoisena ja onnellisena pariskuntana.
– Parasta oli olla kotona yhdessä. Luotimme toisiimme ja pystyimme puhumaan ihan kaikesta.
Mitään isompia kriisejä suhteessa ei koskaan ollut.
– Vielä viimeisinä vuosinakin ennen miehen kuolemaa suunnittelimme yhteistä vanhuutta.
– Mieheni oli parasta, mutta lopulta myös pahinta, mitä minulle on tapahtunut.