Helena Petäistön kolumni: Vasemmiston varma haaksirikko Ranskan presidentinvaaleissa

Perinteisen sanonnan mukaan ranskalaisella on aina lompakko oikealla ja sydän vasemmalla. Nyt ranskisten sydämenlyöntiä tuskin enää kuuluu lainkaan. Tällä menolla viimeinen ranskalaissosialisti saa kohta sammuttaa valot entisen mahtipuolueen oven perässään sulkiessaan.

Viime presidentinvaaleissa viisi vuotta sitten yllättävän hyvin menestynyt ja jopa toiselle kierrokselle pääsystä uneksinut, sosialisteista eronnut vasemman laidan populisti Jean-Luc Mélenchon yltää tällä kertaa enää vain 9 prosentin kannatukseen.

Sosialistien virallinen ehdokas, Pariisin kiistelty pormestari Anne Hidalgo puolestaan on 5 prosentin kannatuksellaan jo kiusallinen tapaus entiselle historialliselle suurpuolueelle.

Luonnollisen yhteistyökumppanin, Vihreiden, vähän tylsän ehdokkaan Yannick Jadot’n kannatus on sekin vain 6,5 prosenttia. Ja ihan pelkkiä figurantteja ovat entinen sosialistiministeri, vasemman laidan Arnaud Montebourg ja Euroopan viimeisen kommunistipuolueen ehdokas Fabien Roussel. 

Koko Ranskan viidennen tasavallan ajan eli 1950-luvulta lähtien ovat oikeiston ja vasemmiston vastakkaiset blokit taistelleet vallasta, oikeistolla aina vastassaan enemmän tai vähemmän mahtava sosialistipuolue. Tämän betoniin valetun perinteen mursi vasta sosialistipuolueesta eronnut Emmanuel Macron viisi vuotta sitten. 

Nyt epätodellisilta tuntuvat Ranskan sosialistien suuruuden päivät, kun toukokuussa 1981 punaruusut kädessään läpi yön François Mitterrandin voittoa juhlineet kymmenet tuhannet vasemmiston kannattajat valtasivat riemuissaan Champs Élysées'n.

Seuraavana aamuna tuoksui lehtikioskeilla ruusu, kun vasemmistolehti Libération oli painettu vaaleanpunaiselle, ruusuntuoksuiselle paperille. Sitä seurasi tasavallan historian pisin, 14 vuotta kestänyt yhden presidentin kausi. Nykyisen henkitoreissaan pihisevän sosialistipuolueen tämän hetken kannatus saa aikoinaan vasemmiston yhdistäneen Mitterrandin taatusti vääntelehtimään haudassaan.

L’union fait la force, yhdistyminen tuo voimaa, se opittiin kantapään kautta silloin. Nyt vasemmisto on täysin hajallaan, vaikka kaksi kolmasosaa kannattajista toivoo puolueiden yhdistävän voimansa presidentinvaalien alla ja valitsevan yhden ainoan yhteisen ehdokkaan.

Ehdokkaista kolme ehdottaa toki samaa, mutta mahdotonta se on, kun jokainen heistä vaatii vasemmiston yhteistä ehdokkuutta juuri itselleen.

Populisti Mélenchon on mielestään itseoikeutettu yhteisehdokas siksi, että hänen kannatuksensa on suurin, Hidalgo taas siksi, että hän on historiallisesta mahtipuolueesta valittu ehdokas. Jadot taas siksi, että hän on eniten ajan hermolla ja edustaa tämän päivän vahvaa, vihreää politiikkaa. Yksikään ei anna periksi.

Edellinen sosialistipresidentti François Hollande on asettunut julkisesti tukemaan Anne Hidalgoa, jonka kanssa hän heilasteli aikoinaan ollessaan naimisissa Ségolène Royalin kanssa. Tosin tuki on ollut haaleanlaista. Kaiken kukkuraksi juuri Hollande on luonnehtinut vasemmiston ehdokkaita lilliputtiehdokkaiksi.

Useimmat ranskalaiset ovatkin hymähtäneet tälle yhden kauden presidentin arviolle, sillä muistissa on, että hän itse ylsi voittoon vuonna 2012 lähinnä vain sen ansiosta, että ranskikset halusivat häätää Nicolas Sarkozyn pois Élysée-palatsista. 

Toisaalta sosialistien suuri sankari, Mitterrand, saa kyllä syyttää myös itseään puolueensa nykyisestä alennustilasta. Tämä modernien aikojen Macchiavelli taktikoi gaullistien vallan murtamiseksi niin, että hän lisäsi suhteellista vaalitapaa, jotta Jean-Marie Le Penin perustama ja johtama äärioikeisto vahvistuisi. Näin myös tapahtui, ja sitä sai kauhistella kohta koko muu Eurooppa. 

Nyt bumerangi on singahtanut lopullisesti takaisin. Ranskan työväenluokan edustajiin osuivat alusta alkaen juuri maahanmuutosta aiheutuneet ongelmat ensimmäisinä, sillä he asuivat samoissa esikaupungeissa kuin muualta maahan tulleet.

Vähitellen Le Penin äärioikeistopuolueesta tulikin Ranskan suurin työväenpuolue. Niinpä äärioikeisto on lopulta nakertanut enemmän vasemmiston kuin maltillisen oikeiston kannatusta – ja se kehitys tuntuu nyt vahvasti näissä presidentinvaaleissa, joissa vasemmiston ehdokkaalla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä toisella kierrokselle.

Näin haastavissa olosuhteissa ei Ranskan vasemmistolle ole ollut helppoa kehittää minkäänlaista uskottavaa ohjelmaa. Valtio-opin professori ja Ranskan kansalliskokouksen ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jean-Louis Bourlanges heitti hiljattain järjestetyssä debatissa uhmakkaasti.

– Vasemmiston epätoivoisesti etsimä ohjelmahan on erittäin helppo löytää. Se sisältää viisi pointtia: Monien sellaisten kuin Viktor Orbánin ja Éric Zemmourin uhkaaman oikeusvaltioperiaatteen puolustaminen, uskonkiihkoilun uhkaaman tunnustuksettomuuden puolustaminen, hyvinvointiyhteiskunnan puolustaminen, kansainvälisen multilateralismin ja eurooppalaisen solidaarisuuden puolustaminen sekä teollisuusmaailman vastuunkanto taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Voilà! Siinäpä mainio vasemmiston ohjelma. Ainoa pikku ongelma on se, että se sattuu jo olemaan Emmanuel Macronin ohjelma, hymähti Bourlanges lopuksi.

Siinäpä se. Sekä äärioikeiston että Macronin puolueen puristuksessa Ranskan vasemmistolle ei ole juuri jäänyt hengitystilaa. Ei sekään oikein riitä poliittiseksi ohjelmaksi, että Ranskan sosialistipuolue, viimeinen lajissaan Euroopan modernien sosialidemokraattisten puolueiden joukossa, ei ole vieläkään vuonna 2021 hyväksynyt markkinataloutta. Esimerkiksi Saksan ja Suomen demaripuolueet tekivät sen loikan jo 1970-luvulla.

Siinä on lilliputtiehdokkaille haastetta enemmän kuin tarpeeksi. Presidentinvaaleihin on aikaa enää runsaat viisi kuukautta, ja Ranskan vasemmisto pysyy koko sen ajan pelkkänä sivustaseuraajana. Näillä näkymin toiselle kierrokselle menevät jälleen Macron ja Le Pen, ja lopulta Macron vie voiton. Mutta viidessä kuukaudessa ehtii vielä vettä virrata Seinessä ja tapahtua monenlaista ja paljon.