Helmi laittoi korkean paikan kammon ja käsivarret koetukselle Salmisaaren Kiipeilyareenalla. Millaisia tuntemuksia kiipeily toi ensikertalaisille?
Kiipeily on noussut Suomessa suosituksi lajiksi muutamassa vuosikymmenessä. Paljon on muuttunut siitä, kun kiipeilyn pioneeri Matti Jokinen, 79, aloitti kiipeilyharrastuksen Suomessa 50-luvulla. Kallioilla kiipeily hamppuköyden varassa on vaihtunut sisähalleihin ja huolella suunniteltuihin reitteihin, josta löytyy tasoja niin aloittelijalle kuin kokeneemmalle konkarille.
Peter Hammer on yksi Helsingissä sijaitsevan Salmisaaren Kiipeilyareenan kolmesta perustajasta. Hammerin mukaan vuonna 1994 kiipeilyn harrastajia oli Suomessa enintään 2000, kun tänä päivänä lajiin koukkuun jääneitä on lähemmäksi 20 000. Vaikka Salmisaaren asiakkaat eivät juuri ulkona kiipeile, harrastuksesta löytyy myös siitä kiinnostuneille omat alalajinsa.
– Sisäkiipeilyssä vaihtoehtoina on köysikiipeily ja boulderointi eli matala kiipeily, jossa kiivetään maksimissaan viiden metrin korkeaa seinää. Muita lajeja ovat kalliokiipeily, boulderointi ulkona, jääkiipeily sekä vuorikiipeily, joka on kokonaan oma lajinsa, Hammer summaa.
Peter Hammer opastaa, miten varmennetaan.
Salmisaaren Kiipeilyareenalta löytyy yhteensä 12 erilaista seinää.
Suurin osa kiipeilyn harrastajista on noin 20–35-vuotiaita. Hammer kertoo lajin sopivan niin naisille kuin miehille ikään, kokoon ja kuntoon katsomatta. Jos lajista oikein innostuu, terveet elämäntavat astuvat kuvioihin kuin itsestään.
– Kun tähän lajiin jää koukkuun, tekee mieli alkaa pitää huolta itsestään. Ei halua ylimääräistä painoa, vaan olla notkea ja elää terveellistä elämää. Selvästi ylipainoinenkin saattaa kiivetessään huomata harrastuksen olevan hyvä tapa ja paino alkaa pudota siinä sivussa. Ja esimerkiksi Saksassa on paljon eläkeläispariskuntia, jotka käyvät yhdessä kiipeilemässä kuntoilumielessä, Hammer sanoo.
Kiipeilyseiniä on kahdessa kerroksessa. Niiden pinta-ala on yli 2000 neliömetriä.
Vaikea päättää, onko näkymä hurjempi alhaalta vai ylhäältä katsottuna!
Kiipeily ei vaadi heti kättelyssä vahvoja käsilihaksia, koska seinältä voi valita oman tasoisensa reitin. Hammer vakuuttaa, että alussa kehittyy varmasti hyvin, vaikka kiipeäisi kerrankin viikossa. Puolen vuoden jälkeen saattaa huomata, että kehityksen kannalta kaksi kertaa viikossa voisi olla sopivampi tahti. Vaikein reitti vaatii vuosien kovan harjoittelun. Kaikille harrastajille vaikeusasteet eivät kuitenkaan ole merkittäviä, vaan kiipeilemässä käydään kaverin kanssa kuntoilumielessä ja lajin hauskuuden tähden kerran viikossa.
– Mahdollisimman monen kannattaa koettaa tätä lajia. Tämä on kiva laji, josta saa helposti onnistumisen tunteen. Jokaista pelottaa alussa. On hyvä, että on korkean paikan kammo, sillä muuten putoaisi jostain korkealta. Erot ihmisissä ei synny siitä, että jollain kovempi korkean paikan kammo kuin toisella. Joku pystyy voittamaan pelon helpommin kuin toinen. Kiipeily on hyvin erilainen laji kuin monet muut – ja aika luonnollinen tapa edetä, Hammer perustelee.
Pelko saattaa usein olla myös kiinni siitä, luottaako varmistajaansa. Kun omaa köyttä varmentaa asiantuntija, ei varmasti pelota. Kun köyden toista päätä pitää työkaveri, joka ei ole aiemmin varmistanut, saattaa housunpuntit tutistakin. Hammer muistuttaa lajin olevan erittäin turvallinen. Esimerkiksi Salmisaaressa itsevarmistavilla reiteillä on portit, joiden ohi ei seinälle edes pääse kiipeämään, ennen kuin on varmentanut itsensä. Ryhmissä on asiantuntevat ammattilaiset valvomassa – eikä omin päin kiipeillä, ennen kuin on osoittanut osaavansa varmistaa.
Miltä kiipeily tuntui ensikertalaisista? Lue kokemuksia!
Kiipeilyyn on helppo jäädä koukkuun. "Laji oli hauska ja mielenkiintoinen", ensikertalainen toteaa.
Nainen, 23:
Ensimmäinen kerta, kun itsensä laski korkeuksissa pelkän köyden varaan, oli hurjan jännittävä. Kun itsensä kuitenkin ensimmäisen kerran salli luottaa köyteen ja siihen, että se kestää, oli sen varassa keikkuminen seuraavilla kerroilla hauskaa. Asennoiduin uuteen lajiin rennosti ja huomasin, että asenteestani oli hyötyä, sillä kroppa taipui ja venyi jopa hieman hankalemmillekin reiteille, kun jännitys ei kangistanut liikkeitäni.
Olin yllättynyt siitä, kuinka laajalle omat raajat riittivät tarttumaan otteisiin, joihin ei olisi ikinä uskonut yltävänsä. Innostuin lajista ja olisi mukava kokeilla kiipeilyä uudestaan. Jo ensimmäisen reitin kiivettyäni nälkä alkoi kasvaa: halusin kiivetä entistä korkeammalle, entistä vaikeampaa reittiä pitkin.
Kiipeilyn suosio kasvaa jatkuvasti. Tällä hetkellä se on noin 20 000 suomalaisen harrastus.
Mies, 34:
Olen monta kertaa miettinyt, että kiipeily voisi olla sellainen laji, josta voisin pitää. En ollut koskaan kuitenkaan edes kokeillut varsinaista seinäkiipeilyä ja edelliset kokemukset kiipeilystä oli lapsuudesta. Minulla on myös mielestäni jopa keskimääräistä kovempi korkean paikan kammo.
Oli hauska huomata, ettei alkuun tarvinnut varustautua mitenkään; verkkarit jalkaan ja lainatossut ja valjaat päälle. Ensimmäiseen yritykseen lähdin mahdollisimman nopeasti ja miettimättä, kunnes jo muutaman metrin korkeudessa alkoi jännittää. Köyden kanssa alas ja vettä kuivaan suuhun. Käsissä tuntui nyt jo! Toinen yritys vähän korkeammalle ja taas yllättävän mukavasti itsekantavan köyden varassa alas.
Kun päästiin ihan kunnon seinälle, yritin keskittyä otteisiin ja olla miettimättä korkeutta. Samoin yritin muistaa ohjaajan neuvoja pitää kädet suorana ja lepuuttaa välillä. Pari rataa tuntui jopa kohtuullisen helpoilta, mutta ylhäällä homma kävi aina vaikeammaksi jännityksen takia. Tipahtaminen otteen lipsahdettua ei tuntunut oikeastaan miltään, varmistusköysi kyllä pitää. Ehkä korkeuteenkin tottuu pikkuhiljaa. Sormet ja kyynärvarret väsyivät jo kolmen nousun jälkeen ja vaikka minulla ei varsinaisesti ole mitkään tiskarin kädet, tuntui sormenpäissä siltä kuin olisi hangattu hiekkapaperilla.
Minulle jäi sellainen olo, että haluan kokeilla uudestaan. Pidin siitä, että laji on samalla fyysinen ja rauhallinen ja pääpaino ei olekaan siinä kuinka korkealle pääset, vaan kuinka vaikean seinän pääset läpi.
Magnesiumia käsiin ja ote pitää paremmin.
Puoliautomaattinen varmennus on etenkin aloittelijalle hyvä vaihtoehto.
Nainen, 29:
Ajatus kiipeämisestä tuntui kutkuttavalta, mutta samalla vähän pelottavalta. Yllätyin positiivisesti huomatessani, että todella pystyin kiipeämään seinää – olin nimittäin etukäteen varma, että en pötkisi olemattomilla käsivoimillani kovinkaan pitkälle. Luuloni osoittautui kaikeksi onneksi vääräksi. Kiipeily oli hurjan hauskaa, vaikka annoinkin lievälle korkean paikan kammolleni liikaa valtaa. Eteneminen olisi varmasti sujunut sutjakammin, jos olisin luottanut täysin siihen, etten mätkähdä alas vaikka otteeni irtoaisikin. Hihkuin yläilmoista jatkuvasti alas parilleni, että kai vielä olet siellä varmentamassa. Ohjaajan selkeät ja rauhalliset neuvot toivat kuitenkin kiivetessä varmemman olon.
Onnistuin kerran kiipeämään koko seinän ylös asti pelosta huolimatta ja siitä tuli mahtava voittajafiilis! Tätä on päästävä kokeilemaan uudestaan. Suosittelisin lajia kaikille, jotka haluavat hauskan, oman valinnan mukaan haastavan harrastuksen. Kiipeily on kuulemma erityisesti yläkropalle hyvää treeniä, joten tämä on taatusti yksi kivoimmista tavoista saada huomaamattaan vahvat käsi- ja vatsalihakset.
Erivärisistä reiteistä voi valita itselleen sopivimman tason.
Korkean paikan kammo ei ole este kiipeilylle.
Nainen, 40:
Minua pelotti ihan tosissaan etukäteen! Valjaiden laittaminen päälle valoi jo hieman turvallisuuden tunnetta, kun tajusin niiden olevan tukevat ja kestävän oloiset. Ohjaaja oli rauhallinen ja mukava. Hän sanoi, että pelko on luonnollinen tunne ja sitä pitää vähän ollakin, ettei heittäydy liian rämäpäiseksi.
En uskonut pääseväni reilua metriä korkeammalle, koska kuvittelin, että minulla on surkeat käsivoimat. Ensimmäiseksi testasimme automaattivarmisteista kiipeilyseinää. Kun oma vuoroni tuli, päätin, etten mieti asiaa liiaksi. Lähdin vaan kiipeämään ja lopulta huomasin kiivenneeni aivan seinän yläreunaan saakka. Kun käänsin katseeni alas, henkeni kirjaimellisesti salpautui! Säikähdin korkeuseroa aivan valtavasti ja ajattelin että en ikinä selviä tästä! Ohjaaja antoi ohjeita alhaalta käsin ja kehotti useammankin kerran ottamaan kaksin käsin kiinni vaijerista ja nojaamaan taaksepäin. Käsien irrottaminen pelotti – mutta eipä muutakaan juuri ollut tehtävissä, joten luotin ohjaajan sanaan ja laskeuduin mallikkaasti alas vaijerin kannatellessa. Hurja onnistumisen fiilishän siitä tuli, kun tajusin mitä olin juuri suorittanut – ja ylittänyt itseni ja pelkoni!
Siirryimme varmistamaan toisiamme köysien avulla eri värein merkityille radoille ja pääsin haastamaan itseni vielä useammankin kerran. Ohjaajamme neuvoi mitä reittiä kannattaisi seuraavaksi koettaa, jotta jäisi myös pieni nälkä seuraavaa kertaa varten. Hän näytti kaikki vaiheet perusteellisesti ja selkeästi. Turvallisuuden tunne vain lisääntyi koko ajan.
Käsivoimia tämä laji kyllä vaatii, ja sormenpäät tuntuivat hiekkapaperilla jynssätyiltä illalla. Hiki tuli alussa pelkästä jännittämisestä, mutta kun lopussa luotin jo itseeni enemmän, tunsin tehneeni töitä sormilla, käsivarsilla ja hartioilla. Laji oli hauska ja mielenkiintoinen. Voin lähteä sitä joskus toistekin testaamaan. Itseni ylittäminen ja tunne, että minä pystyn tähän antavat syyn röyhistellä rintaa taas hetkeksi aikaa.
Lue myös:
MTV3/Helmi
Kuvat: Jenni Junkala, MTV3/Helmi