Ivan Puopolon kolumni: Tieteeseen kipataan vuosittain satoja miljoonia veronmaksajien rahaa – onko siinä järkeä?

Apuraha myönnettiin jo vuonna 2017, mutta asia nousi julkisuuteen vasta nyt. Sen seurauksena muutama perussuomalaisten kansanedustaja pillastui. Heidän epäilyksensä kohdistuivat Silvennoisen puolueettomuuteen ja osaamiseen. 

Kansanedustaja Sheikki Laakson mukaan ”puoli miljoonaa menee johonkin lässytykseen ja perussuomalaisten haukkumiseen”. Edustaja Jani Mäkelätwiittasi, että Silvennoinen on ”aktivisti” eikä tutkija.

On totta, että Silvennoinen on ollut vihreiden eduskuntavaaliehdokkaana. Silvennoinen on myös useaan otteeseen korostanut perussuomalaisten äärioikeistolaisuutta, mikä epäilemättä hiertää monien kalsareissa.

Kuitenkin on niin, että tieteellisen tutkimuksen laatua ei arvioida tutkijan twiittien, A-Studion lausuntojen tai edes puolueen jäsenkirjan perusteella. 

Vaikka Silvennoinen olisi julkisissa ulostuloissaan kuinka puolueellinen tahansa, siitä ei voi päätellä mitään hänen tekemästään tieteestä. Tieteen laadun arvioivat muut tieteentekijät.

Jos Silvennoisen tekemä tutkimus on puolueellista, se tulee ilmi siinä vaiheessa, kun muut tutkijat Silvennoisen tekemää tutkimusta kritisoivat. Muussa tapauksessa koko alan, siis kaikkien muidenkin tutkijoiden, tulisi olla Silvennoisen kanssa samassa ”salaliitossa”.

Suomen Akatemia saa 350–400 miljoonaa euroa julkista rahaa – näin sitä perustellaan

Akatemia saa vuosittain hieman laskutavasta riippuen 350–400 miljoonaa euroa julkista rahaa. Kun raha on sille kerran annettu, Akatemian on saatava jakaa raha niin kuin se haluaa riippumatta esimerkiksi poliitikkojen näkemyksistä.

Akatemialla tulee siis olla autonomia, mutta samaan aikaan sen pitää pystyä perustelemaan suomalaisille, mitä he saavat sadoille miljoonilleen vastineeksi.

Sijoitustermein ilmaistuna kansalaisilla on oikeus tietää, mikä on heidän Suomen Akatemiaan sijoittamansa pääoman tuotto.

Kun Akatemian pitää selittää rahoittajilleen, eli meille kaikille, mitä tuottoa saamme, ovat toiset alat helpommin perusteltavissa kuin toiset.

Esimerkiksi syöpätutkimukseen ohjautuvien rahojen ”tuotto” on melko selvä. Kuka tahansa meistä voi sairastua ja silloin kuka tahansa hyötyy aiemmin maksamistaan ”sijoituksista”. 

Sen sijaan vaikkapa tutkimukset kuten "Liikkuvat parantajat, politiikka ja kehitys Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa 1870–2000: Muutokset, kamppailut ja keksinnöt" tai "Postkapitalistisen kansainvälisen talouden sommitelmat tai ”Arvokiistat Indonesiassa” ovat kaikki jo selvästi hankalammin taviksen sisäistettävissä.

Jollekin voi ymmärrettävästi herätä kysymys: miksi minun on osaltani pitänyt olla kustantamassa näitä tutkimuksia, joista jokainen on maksanut noin puoli miljoonaa euroa?

Usein tähän kysymykseen saa tieteilijöiltä vastaukseksi, että tutkimuksista saatava tieto, oli se mitä tahansa, on itsessään arvokasta. Se ei ole kunnollinen argumentti.

Sen, onko tiedolla arvoa vai ei, päättää rahoittaja eikä rahoituksen saaja. Jos rahoittaja katsoo, että rahojen vastineeksi saatu tieto ei ole arvokasta, tieto ei muutu arvokkaaksi sillä, että rahat saanut taho sanoo sen olevan arvokasta.

Kuvitellaanpa, että Akatemia käyttäisi koko lähes 400 miljoonan budjettinsa tadzikistanilaisten kurkkulalulajien ruokavalioiden tutkimiseen. Joku älähtäisi varmasti, eikä selitykseksi kelpaisi, että tiedolla on itseisarvo.

Tiedettä pitää tukea, mutta aina voi kysyä, ovatko rahat yhteiskunnan kannalta tehokkaassa käytössä. Se on kuitenkin lopulta autonomian edellytys. Mitään toimintaa ei pidä muitten rahoilla pyörittää ainoastaan siksi, että toiminta saisi olla olemassa.

Kaikki Suomen Akatemian rahoituspäätökset löytyvät täältä.