Kaija kertoo perheensä köyhästä joulusta – avasi silmät auttamaan muita: "Haluaisin aina muistaa, mitä olemme kokeneet"

Joulusta on jo 18 vuotta, mutta Kaija* muistaa sen edelleen.

– Olimme mieheni kanssa vajaa parikymppisiä. Itse opiskelin, ja mies oli lomautettuna töistä. Rahaa ei siis kummemmin ollut, Kaija kuvaa.

Parilla oli kaksi pientä lasta; lisäksi Kaija oli viimeisillään raskaana. Laskettu aika oli tapaninpäivänä.

– Rahaa oli vain välttämättömään, eli halvimpaan ruokaan, juuri ja juuri. Olimme silti tosi onnellisia. Auto oli vanha romu, ja vanhempani auttoivat meitä paljon rahallisesti. Tuona jouluna tarkoitus oli vain viettää aatto ja joulupäivä mieheni vanhempien luona, koska emme koskaan olleet olleet heillä joulua. Olimme viettäneet aiemmat yhteiset joulumme minun kodissani, Kaija muistaa.

– Vauva oli syntymässä, joten sen kummempaa ei ollut suunnitelmissa. Olin onnellinen, kun joulua ei tarvinnut laittaa, ei meillä olisi ollut siihen rahaakaan.

Perheen suunnitelmat kuitenkin muuttuivat äkisti. Juuri ennen joulua Kaijan anoppi ilmoitti, ettei otakaan Kaijan perhettä vastaan jouluna. Viesti tuli kiertäen appiukon kautta.

– Anoppini ilmoitti, ettei jaksakaan ottaa meitä vastaan, koska ei jaksa lasten ääniä. Ja hän ei todella ollut vanha, noin nelikymppinen, eikä töistä väsynyt, koska ei käynyt töissä. Päätin, etten enää koskaan mene jouluksi muualle kuin omaan lapsuudenkotiini, jos emme ole omassa kodissa. Olin niin vihainen, surullinen ja pettynyt, Kaija muistaa.

– Olin myös todella hämmentynyt, koska en itse koskaan käännytä vieraita pois, vaikka tilanne olisi vähän hankalakin. Sen olen oppinut lapsuudenkodistani, jonne on aina olleet kaikki tervetulleita. Isäni on menestynyt liikemies, ja hän on aina pitänyt siipiensä suojassa ”omituisia” ja sellaisia ihmisiä, keitä muut vieroksuvat. Äitini on aina kattanut ruokapöytään ylimääräisen lautasen, koska jos vieraita tulee, he tuntisivat itsensä tervetulleeksi pöytään, kun on jo lautanenkin valmiina.

Erityisen kipeäksi tilanteen teki se, että anoppi oli täysin tietoinen Kaijan perheen rahallisesta tilanteesta. Asiaa ei kuitenkaan otettu puheeksi anopin kanssa.

– Tiesimme myös, että mieheni isä olisi ottanut meidät vastaan, emmekä halunneet aiheuttaa hänelle mielipahaa, Kaija kuvaa.

Hän uskoo, ettei tilanne ollut anopille yhtä suuri asia kuin Kaijan perheelle.

– Saman tyyppisiä temppuja hän ehti tehdä vielä lisää, ennen kuin päätimme, ettemme halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä.

"Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin sen oikeaksi kinkuksi"

Joulusta oli tulossa hyvin kurja. Apu saapui kuitenkin juuri ajoissa – jouluaattona.

– Olin aattona aamupäivänä puhelimessa äitini kanssa, ja kerroin, että emme lähdekään jouluksi anoppilaan. Äiti toivotti tervetulleeksi kotiin. Ei sen ihanampia sanoja olisi siinä tilanteessa voinut kuulla, Kaija muistaa.

– Olin käynyt jo lähikaupasta ostamassa keittokinkkuleikkeleitä, joita söimme sinapin kanssa leivällä. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin sen oikeaksi kinkuksi. Ei toiminut, ei kannata kokeilla.

Tuosta joulusta Kaijalle jäi mieleen erityisesti se, miten ihana ja lämminhenkinen juhla oli.

– Kotona oli sisaruksia, ruokapöydät notkuivat, ja jostain oli vielä etsiytynyt pukinkonttiin meille lisää lahjoja, koska olimme saaneet lahjoja vanhemmiltani jo etukäteen kotiimme. He eivät voineet katsoa, ettei pukki toisi meille lahjoja, joten taikoivat niitä jostain meillekin! Erityisesti muistan sen, kun pikkuveljeni luki jouluevankeliumin, ja siskoni piti kynttilää vieressä seisten. Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt.

Kaija muistelee 18 vuoden takaista joulua myös nykyisessä elämäntilanteessa, kun opiskelut ovat ohi eikä perheellä enää ole puutetta mistään.

– Olemme keskiluokkainen perhe, tienaamme kohtalaisesti, ja voimme ostaa sen, mitä haluamme. Tuo köyhä joulu kannatti, koska opiskelu on tuonut työtä, ja sitä kautta rahaa tarpeellisiin ostoksiin. Ruoka on tärkeässä osassa jouluna, ja siihen menevää rahasummaa en edes välttämättä halua ajatella. Toisaalta, ei se ole keneltäkään pois, jos me pystymme hankkimaan jotakin. On kuitenkin muistettava, että tilanne voi aina muuttua, Kaija pohtii.

Anopin kanssa Kaija perheineen ei ole ollut vuosiin tekemisissä.

Monina jouluina Kaija on osallistunut joulukeräyksiin: tänä vuonna hänen perheensä hankkii vähävaraiselle perheelle lahjoja, herkkuja ja lahjakortin ruokakauppaan. Kaija tekee myös hyväntekeväisyystyötä.

"Haluaisin aina muistaa, mitä olemme joskus kokeneet"

Kaija ei usko, että raha tekee onnelliseksi. Se voi kuitenkin helpottaa elämää.

– Olen nykyisin sellaisessa työssä, josta en olisi koskaan osannut haaveilla. Silti tuntuu siltä, että se ei ole työtä kummempaa. Olemme saavuttaneet paljon sellaisia asioita, mistä ennen ajattelimme, että ne kuuluvat vain rikkaille ja menestyneille, mutta nyt kun ne ovat arkea, ne tuntuvat ihan tavallisilta asioilta. Ihminen on näköjään sellainen, että kun saa jotain ja tottuu, arvostus sitä asiaa kohtaan vähenee. Siksi haluaisin aina muistaa, mitä olemme joskus kokeneet, ei saa pitää mitään itsestäänselvyytenä, Kaija sanoo.

Vuosien varrella Kaijan perhe on kasvanut: nykyisin hänellä on myös ihana lapsenlapsi, joka on mummon ja muunkin suvun silmäterä. Perheen joulut ovat lapsuudenkodin kaltaisia perhejouluja, joihin kuuluu runsaasti ruokaa, lahjoja ja yhdessäoloa.

– Rakkaimpia perinteitä ovat perinteiset jouluruuat, äiti, eli minä, häärää keittiössä aamusta iltaan. Joulurauhanjulistus ja haudoilla käynti. Tuntuu tärkeältä, että jouluna aikuisetkin lapsemme tuntevat olonsa tervetulleeksi kotiin, mutta emme halua kuitenkaan että he kokisivat sen velvollisuudeksi. On ihanaa, että he tulevat!

* Kaijan nimi on muutettu

***