MTV:n uutisankkuri Keijo Leppänen oli pitkäaikainen työkaveri edesmenneen uutisankkurin Leena Kaskelan kanssa. Näin Leppänen kirjoittaa esikuvastaan, työparistaan ja läheisestä ystävästään.
Kävelimme Leenan kanssa MTV:n käytävällä kohti ruokalaa. Vastaan tuli joukko Bumtsibumin nauhoituksista haltioituneita mummoja, vissiin ensimmäistä kertaa televisiossa ikinä.
– Se oli Leena Kaskela, joku innokas yritti kuiskata toiselle, mutta arvioon lipsahti volumea enemmän kuin oli tarkoitettu.
– Niin oli. Se on pitkä ja ihana, vastasi toinen.
Vilkaisimme ryhmää. Näytin peukkua, Leena hymyili.
Tapaus kertoo kahdesta asiasta: Leenan tunsivat kaikki ja hän oli ihana. Toki hän oli myös pitkä ja muutenkin upea – ja käsittämättömän karismaattinen.
Leena tuli MTV:n kuuluttajaksi vuonna 1965 ja Kymmenen Uutisiin 1980-luvun alussa. Toisin kuin suurin osa uutisankkureista, hän oli yleisölle tuttu alusta alkaen. Eikä pelkästään tuttu vaan myös supersuosittu: televisioväki myönsi Leenalle kaikkiaan viisi telvispystiä ja elämäntyöpalkinnon vuonna 2015, kymmenen vuotta eläkkeelle siirtymisen jälkeen.
Telvikset tulivat parhaan naisesiintyjän sarjassa, mutta rajaus oli oikeastaan turha. Olisivat ne Leenalle kuuluneet, vaikka miehet olisivat olleet mukana samassa kategoriassa.
Leenan kuuluttajavuosiin ei muistini kunnolla kanna, mutta ankkurina ja kollegana hän oli aivan poikkeuksellinen: tyylikäs tietenkin ja jotenkin ajaton vuosikymmenestä toiseen, mutta sen lisäksi aivan ainutlaatuisella tavalla läsnä. Hän ei lukenut uutisia vaan kertoi ne sympaattisesti matalalla uskottavalla äänellään.
Leena Kaskela ja Urpo Martikainen ovat käsitteitä suomalaisen television uutiskerronnassa, kumpikin erikseen ja yhdessä. Hyvä yhteistyö vaati hyvää ankkurikemiaa.
Leena oli aina avoin kemisti Upin ja kaikkien muidenkin ankkuritoverien kanssa. Se näkyi ilmeissä, eleissä, repliikeissä ja varsinkin yleisön mieleen jääneissä kevennysten loppuheitoissa. Se näkyi myös tukena silloin, kun kameran punainen valo ei palanut.
En ikinä unohda ensimmäisiä yhteisiä työvuorojamme 1990-luvun puolivälissä. Ääneni vapisi ja otsalle nousi hiki, mutta Leena jaksoi rohkaista ja kannustaa.
Monella televisioesiintyjällä on sekä ruutuminä että siviiliminä. Leenalla ei ollut. Hän oli työyhteisössään toimituksessa juuri yhtä sympaattinen kuin ruudussa ja kauppakeskus Sellon kahvilassa eläkevuosinaan. Hän otti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, oli kiinnostunut elämästä Pöllölaaksossa ja raportoi roolistaan farkkumummona.
Leena hallitsi julkisuuden, mutta ei ollut siitä riippuvainen. Hän tietenkin tiesi tulevansa tunnistetuksi muuallakin kuin Maikkarin käytävällä Bumtsibum-yleisön silmissä, mutta ei antanut sen häiritä. Leena sanoi, että on kaksi paikkaa, jossa häntä ei taatusti pidetä julkkiksena: työpaikka ja koti. Hän keskittyi niihin – ja muutamiin ystäviin.
Oli hienoa olla yksi heistä. Tänä adventtina sytytän kynttilän Leenan muistolle.
kuvagalleria
2:38
10:32
7:16
1:58
