Kelkkailu

Julkaistu 09.12.2009 10:37(Päivitetty 12.01.2010 10:22)

Photo: Getty ImagesPhoto: Getty ImagesGetty

Rattikelkkailu (Bobsleigh)

Rattikelkkailu on kuulunut ohjelmaan kaikissa talviolympiakisoissa lukuun ottamatta Squaw Valleyta 1960, jolle KOK myönsi luvan laistaa kelkkaradan rakentamisesta. Olympialajeiksi vakiintuivat jo 1932 kahden ja neljän miehen kilpailu. Naisten rattikelkkailu tuli olympiaohjelmaan Salt Lake Cityn kisoissa 2002.

Lajin suomenkielinen nimi on harhaanjohtava. Kelkkaa ohjattiin aluksi vaijereilla, mutta 1930-luvulta 1960-luvulle kapteeni pyöritti rattia. Nykyään käytössä ovat jälleen jalaksiin kytketyt vaijerit. Aerodynaaminen kuomu valloitti kelkkaradat 1950-luvulla. Juoksulähtö tuli käyttöön 1930-luvulla. Aiemmin kilpailijat istuivat kelkassa valmiina, ja avustaja poisti jarrupönkän.

Painorajat otettiin käyttöön sen jälkeen, kun Saksa oli Oslossa 1952 voittanut neljän miehen kelkkojen kultamitalin joukkueen yhteispainolla 468 kg. Kelkan ja miehistön maksimipaino on kahden miehen kisassa 390 kg, neljän miehen kisassa 630 kg ja kahden naisen kilvassa 340 kg.

Kelkkojen muotoilu on korkean tekniikan kilpavarustelua. Panoksia kovensi 1970-luvulla DDR, joka sovelsi lentokonetekniikkaa, otti käyttöön tuulitunnelikokeet ja rekrytoi miehistöihin entisiä yleisurheilijoita. Olympiaradoilla onkin aika ajoin nähty kesälajien vanhoja tähtiä, mutta mitaleille asti he eivät ole yltäneet. Poikkeus säännöstä on USA:n Edward Eagan, joka saavutti kultamitalin nyrkkeilyssä Antwerpenissä 1920 ja neljän miehen kelkkailussa Lake Placidissa 1932. Hän on yhä ainoa sekä kesä- että talvikisojen olympiavoittaja.

Olympiakisojen rattikelkkailussa on nähty eksoottisiakin osanottajia. Nykyinen Monacon ruhtinas Albert ohjasti kelkkaa viisissä kisoissa parhaana saavutuksenaan Calgaryn kaksimiehiskisan 25:s sija 1988. Samoihin kisoihin ensi kerran ilmestyneen Jamaikan kelkkajoukkueen paras olympiasaavutus on 14:s sija nelimiehiskisassa 1994. Yksi jamaikalainen kelkkailija on noussut mitalipallillekin: Lascelles Brown sai hopeaa Torinon kisoissa 2006 vaihdettuaan Kanadan joukkueeseen.

Ratti-, ohjas- ja skeletonkelkkailu poikkeavat toisistaan niin paljon, että lajista toiseen ei juuri ole vaihdettu. USA:n John Heaton voitti kaksi hopeaa skeletonissa ja yhden rattikelkkailussa 1928–48. Saksan Susi Erdmann ja Italian Gerda Weissensteiner ovat voittaneet olympiamitalin sekä naisten ohjaskelkkailussa että myöhemmin rattikelkan kapteenina.

Ohjaskelkkailu (Luge)

Photo: Getty ImagesPhoto: Getty ImagesGetty

Ohjaskelkkailun ensimmäiset Euroopan mestaruuskilpailut pidettiin jo vuonna 1914. Kansainväliseksi kilpailulajiksi se vakiintui kuitenkin vasta 1950-luvulla: ensimmäiset MM-kilpailut pidettiin 1955, ja oma lajiliitto FIL perustettiin 1957. Saksankielisten maiden hallitsema laji tuli olympiaohjelmaan Innsbruckissa 1964.

Kelkkaa ohjattiin aluksi etujalaksiin sidotulla remmillä. Tästä luovuttiin 1976, kun DDR:n laskijat ottivat Innsbruckin olympiakisoissa kolmoisvoiton ohjaamalla kelkkaa pelkällä vartalolla. Ohjaskelkassa ei siis nykyisin ole ohjaksia – aivan kuten rattikelkassa ei enää ole rattia!

Kaikkien kelkkailulajien tavoin lähdöllä on ratkaiseva vaikutus: kilpailijat riuhtaisevat itsensä liikkeelle lähtökahvoista, kauhovat lisää vauhtia piikkihansikkailla ja asettuvat selälleen. Ohjaus tapahtuu lähes huomaamattomilla pohkeen ja olkapään liikkeillä. Yksilökelkan maksimipaino on 23 kg, kaksikkokelkan 27 kg. Parikelkassa painavampi laskija makaa edessä/päällä. Parikilpailu on vuodesta 1994 lähtien ollut avoin sekä miehille että naisille, mutta olympiakilpailuissa on tämän jälkeenkin nähty vain miespareja.

Miesten ja naisten yksilökilpailussa on neljä laskua, parikilpailussa kaksi. Ajat mitataan tuhannesosasekunnin tarkkuudella. Naisten olympiakilvassa 2002 Saksan Silke Kraushaar voitti maannaisensa Barbara Niedernhuberin 0,002 sekunnin marginaalilla.

Maailmassa on vain vajaat parikymmentä kilpailukelpoista kelkkailurataa. Ohjaskelkkailun lajiliitto FIL järjestääkin kilpailuja myös luonnonratakelkkailussa. Tätä lajia harrastettiin Suomessakin 1990-luvulla. Rautavaaran Kiparin radalla järjestettiin jopa luonnonratakelkkailun MM-kisat 1998.

Skeleton

Photo: Getty ImagesPhoto: Getty ImagesGetty

Skeleton-kelkkailun alkukoti on Sveitsin St. Moritzissa, jossa brittituristit alkoivat 1885 järjestää kelkkakilpailuja Cresta Run –nimisellä jyrkällä jääradalla. Nopeimmaksi tyyliksi havaittiin pian laskeminen pää edellä. Nimi skeleton on peräisin 1892 esitellystä uudesta kelkasta, joka muistutti monien mielestä luurankoa.

Kansainvälinen kelkkailuliitto FIBT otti lajin suojiinsa 1926. Sama liitto hallinnoi edelleenkin sekä rattikelkkailua että skeletonia. Skeleton oli olympiaohjelmassa, kun kisat järjestettiin St. Moritzissa 1928 ja 1948. Ensimmäiset lajin MMsijat järjestettiin 1982. Olympiakisoihin skeleton teki paluun Salt Lake Cityn kisoissa 2002, nyt sekä miesten että naisten lajina.

Lähde: Suomen Olympiakomitea