(Johanna Kustannus / Universal Music Finland)
Kerkko Koskinen on ollut mukana monessa ja hänen Kollektiivinsa on hieno taidonnäyte siitä, mihin mies kykenee oikeiden ihmisten kanssa. Viime vuonna ilmestynyt jazzlevy Trains & Letters oli instrumentaalimusiikkia parhaimmillaan ja nyt tämä uutukainen osoittaa, että laulumusiikin tekeminenkin onnistuu – edelleen. Parhaitenhan mies tietysti muistetaan mainiosta Ultra Bra –yhtyeestä.
Kollektiivissa (lyhennettä KKK ei varmaankaan sovi yhtyeestä käyttää) laulavat hienot suomalaiset naisartistit: Vuokko Hovatta, Paula Vesala ja Manna. Erityisesti Manna on mielenkiintoinen tapaus, sillä hän esiintyy soololevyillään englanniksi, mutta hänen upea, voimakas äänensä sopii oikein hyvin myös suomenkielisiin biiseihin. Hovatalla ja Vesalallakin on molemmilla mukavan tunnistettavat äänet ja jokaisen artistin erottaa vaivatta. Koskinen laulaa itsekin muutamalla kappaleella tuoden näin miesäänen mukaan osaan lauluista.
Jotta musiikki ei olisi pienimuotoista tai yksinkertaista, esiintyy kappaleilla laulusolistien lisäksi jos jonkinlaista soitinta sekä kaiken huippuna Kuopion nuorisokuoro. Siltikään levyn musiikki ei tunnu liialliselta tai ylettömän mahtipontiselta, vaikka toki tiettyä mahtailevuutta löytyy, mutta sekin vain kuuluu asiaan.
Levyä ei tietysti voi olla vertaamatta Ultra Bran musiikkiin, onhan mukana useampi tuossa bändissä jollain lailla vaikuttanut henkilö (Koskinen, Hovatta, rumpali Antti Lehtinen, sanoittaja Anni Sinnemäki) ja paikoitellen tyyli on jotain samanlaista tarttuvaa yhteislaulua. Eniten Ultra Bran mieleen tuo juuri Sinnemäen sanoittama kappale Vuodet.
Suurimman osan levyn kappaleista on sanoittanut Anna Viitala, mutta mukaan mahtuu myös mm. pätkiä venäläisrunoilija Anna Ahmatovalta sekä Aulikki Oksaselta ja Paula Vesalalta. Ahmatovan kirjoituksiin perustuva Käki aloittaa levyn ja pienen laulelman tarina on hieno, vaikka tekstiä on vain muutama rivi.
Kollektiivin musiikki on viihdyttävää kuunneltavaa. Laulu ja soitto toimivat todella hyvin yhteen ja yleistunnelma on svengaava. Levy on niin miellyttävää kuunneltavaa, että siitä on vaikea löytää puutteita. Tai no, ainoana puutteena voisi mainita, että levy loppuu lyhyeen. Kun viimeinen biisi, hyvin räväkkä Isoäiti loppuu, niin sen jälkeen jää vielä odottamaan jotain. Biisi on itsessään ihan oiva lopetuskappale, mutta se tulee liian nopeasti. Levyltä löytyy kyllä tarpeeksi materiaaliakin, mutta silti korvat vaativat tätä nannaa lisää.
Hienoimpia biisejä levyllä on Keväällä löydetty ruumis, joka on melko pelkistetty, mutta ihanan dramaattinen. Myös Korintin ruusut –kappale on upea kaikessa yksinkertaisuudessaan. Levyllä vaihtelevat mukavasti yksinkertaiset laulut ja suurieleiset kuoro-osuudet, mm. sirkusfiiliksiä mieleen tuova Odotusta-kappaleella. Ensimmäisessä sinkkubiisissä Laura Palmer on tunnelma kohdallaan ja solistit pääsevät vuorottelemaan hauskasti lauluosuuksissa. Huone 232 –biisillä Koskisen laulu sekoittuu ihanasti naisten lauluihin. Koskisen ääni on vähän hassu ja jollain lailla kömpelö, mutta ehkä juuri siksi se sopii hyvin yhteen kolmen hienoäänisen leidin kanssa.
Kerkko Koskinen onnistuu taas nappiin projektissaan, joka perustuu pitkälti lauluun, vaikka levyllä kuullaan myös loistavaa musisointia kaikin puolin. Kappaleet ovat todella mukaansatempaavia ja Koskinen on saanut projektiinsa huippuartistit. Myös levyn kansitaide on erittäin onnistunut: kirkkaat värit ja pelkistetyt hahmot sopivat hienosti levyn tunnelmaan. Kansi on sellainen, jonka perusteella voisi ostaa levyn, vaikka sitä ei olisi koskaan kuullutkaan. Onneksi tämän kohdalla se olisi onnistunut ostos. Albumin graafisen suunnittelun ja kuvituksen on tehnyt Markus Pyörälä.