Esko Aho: 1991 – Mustien joutsenten vuosi (Otava 2020)
Esko Ahon kirja Mustien joutsenten vuosi on pikakertaus 90-luvun laman alkuvuosista ja myös 80-luvun kulutusjuhjlista ja pankkien "hulluista päivistä". Pääministerinä 90-luvun alkupuolella toiminut Esko Aho kertoo oman näkemyksensä tuosta turbulentista ajanjaksosta. Talouslaman lisäksi Aho muistelee Neuvostoliiton kaatumista ja Viron itsenäistymistä.
Kirjassa Aho kertoo lama-ajan tapahtumista ikään kuin sarjana teknisiä päätöksiä, jotka hallituksen oli pakko toteuttaa. Kansan keskuudessa lama-aika muistetaan paljolti traagisista konkurssitapauksista ja velkavankeuksista, työttömyydestä ja kahden asunnon loukkuun joutuneista tavallisista ihmisistä mutta Ahon kirjassa tällaisista tapahtumista ei ole juuri mainintaa.
"90-luvun virheitä ei saa toistaa"
Aho kertoo kirjassaan tapahtumat siten kuin itse ne koki eikä kritiikille jää paljon sijaa. Aho kertoo ihmettelevänsä monia nykypäättäjiä, jotka saattavat sanoa, että "1990-luvun alun virheitä ei saa toistaa". Aho kysyy, mitä virheitä tällöin tarkoitetaan. Ehkä Ahon kysymys on vain retorinen – Aho kun ilmeisesti näkee, että virheitä ei tehty, vaan tehtiin vain välttämätön.
90-luvulla ministerit usein toistivat, että toteututulle politiikalle "ei ole vaihtoehtoja". Aho kuitenkin myöntää kirjassaan, että erilaisia talouspoliittisia vaihtoehtoja oli toki olemassa mutta niistä valittiin hallituksen mielestä paras mahdollinen.
Elvytys ei tuolloin tullut kysymykseen vaan Ahon mukaan oli uudistettava rakenteita. Todellisuudessa tuo rakenteiden uudistaminen oli sitten pelkkää säästämistä ja etuuksien karsimista ja supistamista.
Kulutusjuhlista lamakrapulaan
Ahon hallitusaika ei ollut helppo. Rahamarkkinoiden vapauttamista seurannut 80-luvun ennenkokematon kulutusjuhla oli kääntynyt taantumaksi ja ongelmia avittivat monet mustat joutsenet – mustilla joutsenilla Aho viittaa asioihin, joita "ei pitäisi olla olemassa".
Näitä mustia joutsenia olivat 90-luvun alussa idänkaupan romahdus Neuvostoliiton romahduksen myötä ja Nokian kompurointi. Lisäksi Suomi oli velkaantunut ja Suomessa palkkataso oli noussut nopeasti, mikä puolestaan vähensi suomalaistavaroiden kilpailukykyä lännessä.
Ihmiset ja yritykset olivat ottaneet reippaasti pankkien tyrkyttämiä lainoja. Erityisen pahasti kävi niille, jotka olivat ottaneet valuuttalainoja. Lainojen markkamäärä kasvoi nimittäin pakkodevalvaation myötä monille yrityksille liian suureksi. Konkurssit niittivät yrityksiä mutta pankit pelastettiin. Ahon mielestä velkaantuminen ei olisi ollut paha asia, jos velkaraha olisi käytetty tuloa tuottavalla tavalla – kulutusjuhlissa näin ei välttämättä tehty.
Työttömyys paheni, yritykset kaatuivat ja valtio oli ajautumassa hallitsemattomaan velkakierteeseen. Toisin kuin nykyisin, myös valtion ottamalla velalla oli kallis hinta ja pelkona oli, että ulkomaiset toimijat eivät enää suostu antamaan velkaa Suomelle.
Suomen Pankki ei osannut hommaansa
Aho käy pitkään läpi 80-luvun tapahtumia, tai Ahon näkökulmasta väärää politiikkaa, joka avitti 90-luvun lamaa. Lisäksi hänen mainitsemansa mustat joutsenet tulivat yllättäen ja pahensivat tilannetta.
Yksi konna oli "vahvan markan politiikka", joka päättyi lopulta devalvaation muodossa tuon politiittisen linjan tappioon.
Suomen Pankin tuolloista pääjohtajaa Rolf Kullbergia Aho ei arvostanut ja sen hän tuo kirjassa useasti esille. Ahon mielestä Suomen Pankki epäonnistui täydellisesti yrityksissään hillitä rahan ylitarjontaa, siis pankkien antamaa avokätistä luototusta.
Vallankaappaus tuli yllättäen
Neuvostoliitto romahti vallankaappaushankkeeseen, joka kesti vain muutaman päivän. Aho kertoo kaappauspäivien tilanteesta hallituksen näkökulmasta ja myöntää, että kaikki ei mennyt ihan putkeen.
Aho sanoo, että Suomen virallinen kannaotto vallankaappaukseen näytti "heiveröiseltä kritiikiltä". Sitä se todella oli. Suomen virallinen kannanotto oli eräänlainen kaiku pysähtyneisyyden ajalta, jolloin ei uskallettu sanoa asioita niinkuin ne ovat.
Suomen virallisessa lausunnossa Ahon sanoin "varovaisin sanakääntein esitettiin moite vallanvaihdoksesta". Todellisuudessahan se ei näyttänyt moitteelta ollenkaan. Suomessa ainoastaan vasemmistoliitto tuomitsi tuolloin tapahtuneen.
Muistelmien ongelma on aina sama: muistelija ei juuri näe omassa toiminnassaan virheitä edes vuosien jälkeen. Ongelmat ovat toisten aiheuttamia ja lähes kaikki tehdyt ratkaisut ovat oikeita tai vähintäänkin välttämättömiä. Niin tai näin, Aho kirjoittaa varsin sujuvasti ja lähimenneisyydestä kiinnostuneille 90-luvun laman dramaattisten vuosien muistelot ovat aina kiinnostavaa luettavaa.