Antero Holmila ja Simo Mikkonen: Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944 - 1949. (Atena 2015)
Nuoret tutkijat haluavat ravistella kiveen hakattuja näkemyksiä Suomen sotien jälkeisistä vuosista. Tutkijat sanovat, että monet historiankirjoihin päätyneet totuudet sotien jälkeisestä yhtenäisestä Suomesta ovat myyttejä - suomalaiset eivät olleetkaan niin yhteen hiileen puhaltavia kuin mitä meille on haluttu kertoa.
Aikakautta kuvaavien kirjojen mukaan Suomi maksoi yhteistuumin sotakorvaukset, asutti ongelmitta sadattuhannet evakot ja jälleenrakensi maan nopeasti. Myöhemmille sukupolville haluttiin tuon ajan tilannetta kuvaavassa kirjallisuudessa antaa kuva, että huolimatta raskaasta sodasta suomalaiset katsoivat luottavaisesti tulevaisuuteen ja rakensivat maataan yhteistuumin parammaksi.
Tutkijat käyttävät paljon aikaa kommunistien nousun ja Neuvostoliiton vaikutuksen kuvailuun Suomen politiikassa. He myöntävät, että sodan jälkeen suomalaisten oli muutettava näkemystään Neuvostoliitosta, koska sotaa edeltävä retoriikka oli sodan realiteettien ja lopputuloksen takia aikansa elänyt. Tästä huolimatta kirjoittajat sanovat, että sodan jälkeisen Suomen hallitusten näkemykset olivat kaukana vaikkapa 70-luvun suomettuneesta politiikasta. Myönnytyksiä tehtiin, mutta muutokset eivät olleet niin suuria kuin usein on annettu ymmärtää.
Vaaran vai pelon vuodet?
Aikanaan lanseeratun "vaaran vuosien" sijaan tutkijat puhuvat mieluummin pelon vuosista, kun puhutaan sodan jälkeisistä vuosista ja kommunistien noususta. Pelot Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvusta olivat tutkijoiden mukaan todellista vaaraa suurempia. Tutkijat ihmettelevät, että esimerkiksi lukiokirjat puhuvat edelleen vaaran vuosista - slogan juontaa historiantutkija Lauri Hyvämäen sodanjälkeisiä vuosia kuvaavan vuonna 1954 tehdyn kirjan nimeen.
Tutkijoiden mukaan kommunistien huhutut vallankaappausaikeet olivat todellakin vain huhuja. Suomi oli Neuvostoliiton silmissä kirjoittajien mukaan toisessa asemassa kuin Itä-Euroopan maat, sillä Suomea ei ollut miehitetty eikä itäeurooppalaisten maiden tapaan tänne lähetetty Neuvostoliitossa koulutuksen saanutta kommunistijohtajaa (joka Suomen tapauksessa olisi ollut Otto-Wille Kuusinen, Terijoen epäonnisen nukkehallituksen pääministeri).
Tutkijat myös huomauttavat, että Neuvostoliiton suhtautuminen suomalaisiin kommunisteihin oli joissain määrin vähättälevää, sillä Neuvostoliiton silmissä suomalaiset kommunistit olivat paitsi sisäisesti hajanaisia myös kyvyttömiä vallankumouksen toteuttamiseen.
Evakkoja ryssiteltiin ja halveksittiin
Poliittisen elämän lisäksi kirjassa on mielenkiintoisia lukuja ihmisten arjesta sodanjälkeisessä Suomessa - esimerkiksi Karjalan evakkojen asuttaminen ei sujunut niin auvoisissa merkeissä, kun yleensä on annettu ymmärtää. Karjalaisia syrjittiin ja halveksittiin vähän samaan tapaan kuin nykyajan "maahanmuuttokriittiset" kommentoivat muualta tulijoita. Ymmärrys karjalaisia kohtaan oli toisinaan avoimen vihamielistä, "puhevikoja" korjattiin kouluissa ja etenkin ortodoksikarjalaisia pidettiin ryssinä. Myös karjalaisten asuttaminen aihetti ongelmia ja suurtilalliset hyödynsivät lainsäädännön porsaanreikiä, jotta maata ei siirtyisi liikaa tilansa menettäneille karjalaisille.
Sodan jälkeen koettiin myös moraalinen paniikki, kun avioerot, sukupuolitaudit ja laittomat abortit lisääntyivät nopeasti. Tilanteesta oltiin huolestuneita niin oikeisto- kuin vasemmistopiireissä ja lehdet yrittivät artikkeleissaan suositella jonkinlaista paluuta menneisyyden yhteiskuntaan. Naistenlehdet odottivat naisilta ymmärrystä ja uhrautumista lasten tähden, jos mies harrasti esimerkiksi syrjähyppyjä. Ylipäätään naiset olivat vaikeassa asemassa paitsi henkisesti murtuneiden aviomiestensä kanssa mutta myös siksi, että naiset haluttiin työelämästä takaisin kotiin.
Myyttejä on hyvä murtaa
Sodan päättymisestä on yli 70 vuotta, joten tällainen modernisoitu yleiskatsaus sodan jälkeisiin vuosiin on paikallaan. Arkijärjellä ajateltuna ei ole kovinkaan erikoista vakuutella, että Suomi ei ollut yhtenäinen tai että monet suuret sodanjälkeiset toimet olisivat sujuneet ongelmitta. Aikanaan on kuitenkin ollut paikallaan todistella, että asiat sujuivat hyvin - näin on ehkäpä todisteltu ihmisille yhtenäisyyden voimaa, kun uutta suomalaista yhteiskuntaa rakennetaan.
Neuvostoliiton vaikutuksesta Suomen sodanjälkeiseen elämään on kirjoitettu lukuisia kirjoja ja niin tehdään varmaan vastakin. Totuus kuitenkin on, että Suomea ei miehitetty eivätkä kommunistit päässeet täällä niskan päälle. Tämän kirjan vastaus tähän on, että Neuvostoliitto ei pitänyt suomalaisia kommunisteja riittävän kykenevinä vallankumoukseen ja että epäonnistunut vallankumous olisi ajanut Suomen selkeästi Länsi-Euroopan leiriin - sitä Neuvostoliitto ei halunnut missään tapauksessa.
Pertti Nyberg
Kirjoittaja toimii journalistina MTV Uutisissa