Kirja-arvio: Etelä-Afrikka on jakautunut syvästi yhä tänä päivänä, ja synkän perinnön pitäisi kiinnostaa Suomeakin

Etelä-Afrikassa ANC on ollut vallassa viimeiset kolme vuosikymmentä. Sitä ennen se ei edes teoriassa olisi voinut istua hallituksessa. Etelä-Afrikka oli valkoihoisen ylivallan valtio, jota määritteli lattiasta kattoon ja seinästä seinään lakeihin kirjattu rotuerottelu, apartheid.

Etelä-Afrikasta väitöskirjan tehneen Raakel Inkerin kirja on ajankohtainen kahdesta syystä.

Etelä-Afrikassa on tänä vuonna vaalit (tarkka ajankohta on yhä auki), ja ANC voi syystäkin menettää ehdottoman valta-asemansa. Etelä-Afrikka kuuluu Brics-maihin, joten sen ääni kuuluu jättimantereen ulkopuolellakin.

Toinen asia on moraalinen.

Rasistinen apartheid-järjestelmä oli niin syrjivä kuin voi olla. Sen pöyristyttävä epähumaaniuus ja väkivalta tulee Inkerinkin kirjassa karusti esiin, ja se on eurooppalaisen maailmankäsityksen synkeimpiä alhoja. Se kertoo, kuinka vaikeaa on jättää menneisyys taakseen. 

Jos ei usko, kannattaa lukea tämä kirja. Ei koskaan enää, voi apartheidin kohdalla todeta.

Etelä-Afrikka on väestöllisesti kirjava kuin maan nykyinen lippu, mutta hollantilaisten ja brittien muuttoliikettä seuranneiden segregaation ja apartheidin ajan (1948–1994) seurauksena sosioekonomisen, terveydellisen ja kaiken muun pyramidin huipulla ovat yhä valkoihoiset. 

Heistä hollantilaistaustaisten buurien traditio on hyvin vanhoillinen, kirkollinen, maaseutuhenkinen ja uhriutumisen läpäisemä. Oman tarinansa mukaan juuri he ovat raataneet ja tehneet enemmän kuin kukaan muu, eikä periksi ole annettu, ja se on tehnyt heistä sankarikansaa. Adolf Hitlerin aikana natsistinen rotukäsitys ja juutalaisviha olivat voimissaan. 

Heidän alapuolellaan, osin valkoihoisten kanssa asuinalueilla ja työpaikoilla sekoittuneet, värilliset ovat seuraava askel alaspäin. Rotusorron värillisiin kuuluivat muun muassa alueen perinteiset heimot ja aasialaistaustaiset ihmiset. 

Värillisillä oli sentään joitakin oikeuksia, ja jo se teki eroa vielä kaikkein huonoimmassa asemassa oleviin. 

Suuri enemmistö väestöstä, mustaihoiset, ovat yhä pyramidin lattiatasolla, omia köyhiä asuinalueitaan myöten. Voisi kuvitella, että heidän ja värillisten suhteet olisivat hyvät suhteessa entiseen valkoihoiseen valtaan, mutta toisin oli, eivätkä välit ole nytkään auringonpaistetta.

Inkeri kirjoittaa: ”…apartheid oli ennen kaikkea sosiaalisen luokittelun ja valtapolitiikan järjestelmä.”

Kaikki oppositio leimattiin kommunismiksi, terrorismilakeja sovellettiin ankarasti. Vaikka vastustajien joukossa oli kommunisteja, ja apartheidin vastainen liike sai selkänojaa myös Moskovasta, mukana oli myös liberaalia väkeä.  

Valkoinen ylivalta sai tukea muun muassa Yhdysvalloilta ja Britannialta. Tätä läntistä tukea kylmän sodan aikana Inkeri olisi voinut käsitellä enemmän kuin vain muutaman rivin verran. 

Osa valkoihoisista puolusti viime tippaan asti erityisasemaansa. Historia kuitenkin ajoi yli, apartheidin brutaalin väkivallan ajan jälkeen (järjestelmän vastustajat myös turvautuivat väkivaltaan). 

Valkoisille ei lopulta kirjattu lakeihin erityisasemaa, mutta toisaalta eivät he menettäneet omaisuuttansakaan. ANC heitti sosialismin aatteen roskakoriin ja omaksui uusliberalistiset talousopit.

Etelä-Afrikassa kaikki tietävät yhä mikroskooppisen tarkkaan paikkansa ja olosuhteensa. Vaikka rotusorron ajan lainsäädännön grand apartheid on mennyttä, sen ajan petty apartheid, rotusorron toteutuminen arkipäivässä, läpäisee yhä kaikkea.   

Valtapuolue Afrikan kansalliskongressi ANC saa syyttää tästä osin itseään. Tuskin mikään puoluepoliittinen yhdistelmä olisi kyennyt hoitamaan pois rotusorron avohaavoja, mutta valtapuolue on keskittynyt vaurastuttamaan johtoaan ja suhmurointikumppaneitaan. 

Inkeri ei säästele ANC:tä.

Köyhyys on syvää ja laajaa, asuinolot ja muu infrastruktuuri mustien alueilla surkeat, seksuaalinen väkivalta on rajua, yleinen turvattomuus käsin kosketeltavaa, hallinto rempallaan. Nelson Mandelan visio ja perintö on tuhrittu. 

Jos joku henkilö pitää erikseen nostaa syypääksi, hän on 2009–2018 presidenttinä toiminut Jacob Zuma. Hän on lukutaidoton häikäilemätön populisti ja manipulaattori, joka näkee itsensä perinteisenä heimopäällikkönä. 

Hän löi hynttyyt yhteen intialaistaustaisten Guptan veljesten kanssa. Tästä paisui vuosien mittaan sulle mulle -kähmintää, josta muotoutui lopulta kansainväliseen mediaankin noussut Gupta-skandaali. Veljesten lonkerot tuntuivat ulottuvan kaikkialle.

Miksi Suomessa pitäisi olla kiinnostuneita Etelä-Afrikasta?

Jo siksi, että Vladimir Putinin Venäjä on maan hallituksen kaveri. Etelä-Afrikka on myös Brics-maa. Ryhmää yhdistää lännen ulkopuolisten maiden oman aseman esiintuominen ja vahvistaminen. Se ei kuitenkaan ole yhtenäinen (ja on laajenemassa), sillä Intialla ja Kiinalla on omat tavoitteensa.

Etelä-Afrikan talous ja itseään etsivä yhteiskunta puolestaan ovat vaikeassa jamassa. Se ei ole Brics-ryhmän mallioppilas. Mutta toivoisi, että kansalaiset uurnilla pakottaisivat ANC:hen ryhtiä.   

Inkeri taustoittaa asiantuntevasti ja selkeästi millaisesta maasta on kyse, mihin se on menossa, ja miten rotusorron synkeä perintö painaa yhä harteilla. 

Pari pientä termikorjausta: akateemikko viitannee academic-sanaan. Se tarkoittaa akateemista henkilöä. Akateemikko on suomalainen arvonimi. Etelä-Afrikassa pelattiin 1995 rugbyn MM-kilpailut, eli maailmancupia.