Kirja-arvio: Ja kyllä Donner kehtasi

Voisi kuvitella, että Jörn Donner ei esittelyjä kaipaa.

Julkisuudesta elänyt ja sillä ratsastanut vastarannankiiski, joka vuosikymmenien aikana tuli tutuksi Oscar-palkittuna kirjailijana, elokuvatuottajana, elokuvaohjaajana, naistenmiehenä, poliitikkona ja  ristiriitaisuuksia täynnä olevana itsekeskeisenä ei-niin-mallikelpoisena perheenisänä.

Donneria vihattiin ja rakastettiin. Hän oli se tv-ohjelmissa nojatuolissa valuva, tupakoiva suorasuu, jonka työhulluus jätti jälkeensä kirjoja, artikkeleita, elokuvia ja yhteiskunnallista osallistumista Suomessa ja ruotsissa hengästyttävän paljon.

Pakinoitsija Bisquitin mukaan, jos yhdistettäisiin Ässä-arpa ja Donner, saataisiin itse itseään raaputtava rahapeli. Mutta tämän Pohjoisrannan ässäarvan sanomisia ja tekemisiä odotettiin aina.

Monien kadehtimalla Donnerilla (1933-2019) myös oli sanottavaa. Hän ei ollut valtionintellektuelli malliin Matti Klinge (jolla oli oma roolinsa Donnerin tekemisessä ja itsekäsityksessä), vaan christopherhitchensmäinen julkinen intellektuelli, virallisista piireistä riippumaton totuuksien laukoja ja ärsyttäjä.  

Donnerista alkoi tulla Donner 1950-luvulla

Donner aloitti ympäröivän maailman kommentointinsa 1950-luvun lopulla raportilla rakkaasta kaupungistaan Berliinistä. Sen jälkeen muun muassa Tonava-raportti, uusi Maammekirja ja Maailmankirja. Umpioituneeseen Suomeen Donner toi happea ja eurooppalaista ulottuvuutta.  

Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan virasta eläköitynyt historioitsija ja palkittu kirjailija Kai Ekholm on kirjoittanut tiheästi hengittävän, sivistyneen, hauskan, syvää ja eri kanteilta luotaavan, kohdettaan kumartamattoman kuvan valtakunnan kukkomaisesta, laajasti lukeneesta älyköstä.

Ei kiiltokuva eikä kalkkeutunut kohokuva. Ekholm on armoton esimerkiksi kirjoittaessaan Donnerin Mammutti-teoksesta. Ei sitä olisi koskaan pitänyt edes julkaista. Kaikki hänen kirjallinen tuotantonsa ei ole enää lukemisen arvoista.

Vanha Donner oli synkkä, pessimistinen ja hapan, jonka narinaa on piinallistakin lukea. Tulee mieleen, että toisin kuin Donner halusi, hän lähti hiipuen, ei kertarytinällä.

Kyseessä on henkilökuva poliittisen ja akateemisen suvun vesasta. Menneisyys istui aina olkapäällä, kevyenä tai raskaana.

Porvarillisen suvun paine ja isättömyys

Ekholm kertoo Donnerin porvarillisesta sukupaineesta ja isättömyydestä. Poliittinen oikeistoaktivisti ja kielitieteilijä-isä Kai Donner, Mannerheimin tuttuja, kuoli Jörnin ollessa pieni poika.  Äiti Margareta (os. von Bonsdorff) menehtyi poikansa olleessa 22-vuotias.

Donner näyttäytyy kaleidoskooppimaisesti monissa rooleissaan Suomessa ja Ruotsissa, enimmäkseen julkisena henkilönä, mutta yksityiselämäkin on mukana. Sitä Donner ei todellakaan hysteerisesti varjellut.

Kirja on täynnä luonnehdintoja Donnerista. Kuuteen julkiseen vuosikymmeneen mahtuu nuoruuden yleisvasemmistolaisuutta, kirjailijan ja raportöörin heräämistä, riippumattomuuden hakemista, siirtymistä Ruotsiin, kansanedustajuutta, etabloitunutta kulttuurihahmoa.

Donner yritti olla myös liikemies, mutta epäonnistunut hotellibisnes oli viedä sukukodin Pohjoisrannasta. Bisnekset Tahkovuorella menivät myttyyn, ja hän myy osuutensa Kalevi ”Keihäsmatkat” Keihäselle ja Hymyn Urpo Lahtiselle. 

Oli vapaa vain työtä tehdessään

Donnerin levottomuutta kuvaa hänen monitoimisuutensa. Samaan aikaan oli monta rautaa tulessa, eikä kaikesta jäänyt mitään hehkua.

Ulkoisen itsevarmuuden takana oli myös epävarmuutta. Tulee mieleen Rubikin kuutio, joka ei tule koskaan valmiiksi, tai jos tulee, tärkeintä on olla jättämättä sitä takanreunalle ihaltavaksi. Koko ajan piti olla ajatuksen ja tekemisen liikettä. Ekholmin mukaan Donner oli ehkä arvoitus myös itselleen.  

Ekholmin mukaan ”hän ei osannut olla vapaa, paitsi tehdessään työtä. Hän on henkinen irtolainen, joka on päättänyt asettua porvarilliseen elämään.”

Hän ei ollut lajinsa ykkönen missään, mutta riittävän hyvä jättääkseen jälkensä poikkeuksellisena humanistina.

Ekholm valmisteli kirjaansa vuosia, luki tämän kirjallisen tuotannon, tapasi ja haastatteli usein Donneria, ja hänet tunteneita ihmisiä. Donnerista ei siltikään suinkaan ole kerrottu kaikkea.

Ekholmin kirja on mojova ja pitkään kuuluva poismenon jälkeinen lähtölaukaus henkilöstä, josta kaikilla ainakin yli 30-vuotiailla on mielipide. Kirjan lukuisat valokuvat miehestä ovat paikallaan kuin aikoinaan tupakka rennosti Donnerin näpeissä.

Donner oli Suomelle elintärkeä todistaja yksityisestä Pohjoisrannan hovistaan.  

Tämän teoksen kehtaa lukea. Se on myös terävä esitys sodanjälkeisen ja kylmän sodan jälkeisen Suomen henkiseksi epikriisiksi.