Kai Ekholm: Mies jolla oli Matti Klingen kasvot (Otava 2024). 524 s.
Matti Klinge (1936-2023) jäi eläkkeelle täysinpalvelleena historian professorina Helsingin yliopistosta.
Moni olisi tyytyväinen moiseen uraan, Klinge ei ollut. Hän olisi mieluusti kantanut myös akateemikon elinikäistä titteliä, tai tiedekunnan dekaanin, yliopiston rehtorin ja/tai kanslerin virkaa.
Klinge ei jäänyt lepäämään laakereilleen. Mielestään kärsimänsä vääryydet ullanlinnalaisen jugendlinnan sivistysylimys kompensoi taukoamattomalla kirjoittamisella ja muulla vaikuttamisella, näkymisellä.
Yksityinen Klinge jäi tuntemattomaksi
Kansalliskirjaston entisen johtajan Kai Ekholmin kirja tuo mieleen hänen edeltävän teoksensa Jörn Donnerista. Ekholm määrittelee kirjansa ”tutkivaksi henkilökuvaksi”.
Klingen perhetausta saa valaistusta, mutta tuskin kirjoituspöydän sisään kuljettamiseksi tarvittavaa ovenavausta pidempään. Hakeutumaansa ja saamaansa suureen julkisuuteen nähden yksityinen Klinge jäi tuntemattomaksi.
Lue myös: Kirja-arvio: Suomi kapitalismin vietävänä
Kirjan mukaan hän osasi olla tarvittaessa ja pienessä piirissä vilpittömän ystävällinen, jopa epävarma, kutsui valikoituja ihmisiä kotiinsa, ja rakensi ja ylläpiti opettaja-oppilassuhteitaan.
Privaatti-Klingen salaisuutta, sitä miksi hän oli mitä oli, ei tämä teos paljasta. Siihen varmaan kykenevät vain lähimmäisimmät. Keitä he perheen ulkopuolella olivat? Kansalliskirjastossa sijaitseva Klingen 25 hyllymetrin henkilöarkisto pysyy toistaiseksi jotakuinkin kiinni.
Kirjoitti yliopiston isolla alkukirjaimella
Ekholm lähtee valottamaan Helsingin Yliopiston professorin itse veistämänsä toteemipaalun kolmea kasvoa: akateemista, yhteiskunnallista ja mediajulkista Klingeä. (Klinge kirjoitti isolla Yliopiston, joka tuottaa ja uudentaa eliittiä valtion palvelukseen ja sivistyksen elähdyttämiseksi.)
Siitä, miten hän toi itseään esiin muille ’Klingenä’, kirja pursuu anekdootteja, kuvauksia ja tiiviitä luonnehdintoja. Ne huvittavat, puistattavat, herättävät vahingoniloa ja arvostusta.
Lue lisää: Kirja-arvio: Toimiva demokratia on kohtuutta
Klinge tunsi oman arvonsa jo nuorena. Kesätöissä ei tarvinnut hipiäänsä hiellä kostuttaa. Armeijassa hän kulki kasarmilla Le Monde kainalossa.
Tuleva vänrikki jätti tarvitessaan kaverin pulaan. Kun Klinge ja armeijakaverinsa olivat saaneet huolimattomuudesta rangaistukseksi ruohotupsujen kitkemisen kivetykseltä (sen ajan tavanomaista luutnanttilammiomenoa), Klinge livahti Helsinkiin Eteläsuomalaisen osakunnan kokoukseen, sotilassaappaat kiiltäen.
Klinge oli kulmikas
Neliö-Klingeä on mahdotonta ympyröidä. Klinge hakeutui erimielisyyksiin ja oli kulmikas, ei pehmeä ja halattava tain poskisuudeltava, ranskalaisuusfanituksestaan huolimatta.
Konservatiivina ja radikaalina hän ei ollut yksioikoisesti oikealla, ei vasemmalla, ei keskellä (toki huomion keskiössä), vaan mielestään hovikäsityksellisen ylhäällä. Tänä näkyi niin Klingen tuotannossa, yhteiskunta- ja historiakäsityksessä, maneereissa, koketeerauksessa kuin pyrkyryydessä.
Lue lisäksi: Kirja-arvio: Janne, Marjatta ja Rolf tien päällä
Pelkästään tämä kirjan Klinge-luonnehdinnoista ja -kuvauksista saisi eteläisen Helsingin rajan mittaisen ketjun.
Hän oli omien sanojensa mukaan muun muassa patriootti, aatehistorioitsija, nationalismin dekonstruoija, ja intellektuelli.
Klingestä oli moneksi
Muiden häntä enemmän tai satunnaisesti tunteneiden mielestä Kinge oli esimerkiksi tsaarien ajan venäjämielinen putinismiin asti, ahkera ja ennakkoluuloton, laaja-alaisesti sivistynyt, juoruilija ja panettelija, antianglosaksinen, pankinjohtajaisäkapinallinen, rajoittuneen Helsinki-käsityksen ruumiillistuma, aristokraattis-imperiaalis-eurooppalainen, vanhanaikainen dandy, lastenlapsiaan rakastava isoisä, innostava ja opinnoissa suojattejaan tukeva, ilkeä, luotettavimmissa piireissä itseironinen, provocateur, suomenruotsalaisen ankkalammen hylkimä, pyrkyri, henkilöparodioilleen naurava, akateemisesti itsetyytyväinen. Siis muun muassa.
Kirjassa on aluksi kronologian kaarta, Klingen nousua ja väistämätöntä henkilökohtaisin kaunoinkin maustettua kamppailua akateemisista oppituoleista, erilaisten alan kuppikuntien merkityksistä ja näkemysten aatteellisista kiistoista, hegemoniakamppailuista yliopiston ulkopuolisissa linnakkeissa kuten lehdissä.
Lue myös: Kirja-arvio: Isättömät lapset löytävät yhä useammin tuntemattoman isänsä dna-testeillä
Eteläsuomalaisen osakunnan Klinge miehitti itselleen tennistermein 6–0.
Klingen tuotanto on valtava. Niitä sivuilla ruotivat alan ammattilaiset. Esiin voimallisimmin myönteisesti nousevat Klingen varhainen akateeminen tuotanto: Vallinnutta Suomen historian tulkintaa mullistaneet kirjat Vihan veljistä valtiososialismiin, sekä Bernadotten ja Leninin välissä, ja toimittamansa monumentti, Suomen kansallisbiografia (”pysyvä triumfinsa”).
Lähteiden käyttämistä omia näkemyksiä itsepäisesti pönkittäen edustaa esimerkiksi paljon kritiikkiä herättänyt Muinaisuudemme merivallat (1983). Siinä Klinge sijoitti Kalevalan tarinoiden Pohjolan ja Väinölän Itämerelle Ruotsin, nykyisen Suomen ja Baltian rannikoille merivalloiksi.
Ahkera eläkeläinen
Eläkkeellä painokoneet puskivat kuusiosaiset muistelmat ja 23-osaiset päiväkirjat. Klinge ei koskaan pitänyt vertailustaan Kalle Päätaloon, ihailemansa Marcel Proustin hän voitti sivumäärissä mennen tullen. Saattaisi mahtua vielä Balzaciakin niihin lukuihin.
Ekholm pohtii myös Klingen poliittista näkemystä. Hän oli Paasikivi-kekkoslainen, Mauno Koiviston valitsijamies, Venäjä-mielinen, suurvaltojen etuja myötäilevä, manner-Eurooppa-keskeinen, Ranskaa valikoiden ihaileva.
Kirjan rakenteen takia lukukokemus voi paikoin olla ajoittain sekamelskainen. Asioiden lankoja ja yhteyksiä kulkee ja puikkelehtii, ja uusia tulee. Jos tuntee Klingen tuotantoa ja henkilöä aiemmalta, se helpottaa. Toistoa on useasti.
Lue lisäksi: Kirja-arvio: Näin pankit taikovat rahaa tyhjästä – riittävätkö varat jos pahin tapahtuu?
Esimerkiksi pyrkimykset ja pettymykset yliopiston korkeimpiin virkoihin mainitaan monesti. Historian laitoksen Klingeenkin liittyvät sisäiset henkilöriidat nousevat kerta kerran esiin kuin perheen sisäiset kaunat. Tämän arvion kirjoittajaa ne kiinnostavat, koska aloitin historian opinnot 1987, mutta suurelle yleisölle ne lienevät sisäpiirien mennyttä maailmaa.
Päällekkäisyyttä on myös lainauksissa ja muisteloissa. Sanasta sanaan samoja aikalaisten muistoja nousee esiin pitkin kerrontaa, ja vielä lopuksi omassa, yli sadan sivun osassaan. Voi tulla ähky.
Laajasti lukenut ja sivistynyt
Klinge oli poikkeusihminen, laajasti lukenut ja sivistynyt, paikkansa ja näkyvyytensä eteen ajatustyötä tehnyt, ja häikäilemättömimmillään trumpmaisesti kyynärpäin tilansa raivannut ja sitä pitänyt. Yleistä mielipidettä kumartamaton.
Vaikka Klinge halusi nopeasti omaksua 1980-luvun lopulla yliopistolle ilmestyneet tietokoneet (helpotti tekstin tuottamista), hän tuntui olevan 1800-luvun ihminen. Kuin Romanovien haudan takaa teleporttaama agentti heidän keisarillisessa palveluksessaan.
Lue lisäksi: Kirja-arvio: Näin suomalaiset ratkovat maailman sotia ja konflikteja
Klingestä kiinnostuneille tämä kirja tarjoaa runsaasti näkemyksiä ja pureskeltavaa. Paljon jää silti piiloon, kun ydin, henkilöhtainen arkisto, on lukkojen takana. Intiimi, sisäinen, kunniamerkkien, liivipuvun ja kravatin verhoama Matti Klinge, jää yhä odottamaan lukijaansa.
Ekholm kuitenkin yrittää määritellä Klingeä monin näkökulmin. Vain muutama pintaa syvempi luonnehdinta: ”Klingessä oli ammattipelurin riskinottokykyä ja konserttipianistin häikäisyä.” ”Hänen aikansa ei ollut lineaarista, vaan kierteistä.” ”Hän vastasi yksinkertaisuuteen monimutkaisuudella.”
Klinge "laadunparantajana"
Klingen kaltaisia tarvitaan ”yhteiskunnan laadunparantajina ja toleranssin kasvattajina”, Ekholm toteaa. Ja vielä Klingen henkisestä yhteiskuntaluokasta: ”Sivistyneistö on ankara sääty. Siihen on vaikea päästä, ja mukana oleminen vaatii alituista aseman vartiointia.”
Kohtasin Matti Klingen ensimmäistä kertaa 26. III. 1985 (Klinge harrasti päivämäärissä latinalaisia numeroita) silloisessa Helsingin yliopiston kirjastossa (nyk. Kansallisarkisto).
Lukiolaisena oli mahdollisuus käydä päiväksi tutustumassa ns. työelämään. Historia kiinnosti, joten yliopistolle. Amanuenssi Tuire Raitio, historian laitoksen vahva nainen, otti vastaan, ja kävelimme parin kulman taakse yliopiston kirjastoon. Siellä oli Klinge, jolle Raitio minut esitteli. Ja juu, teitittelin heti alusta lähtien.
Lue myös: Kirja-arvio: Ruoka diktaattorien aseena
Ehkä puolen tunnin verran professori kuljetti minua pitkin kirjastoa esitellen hienoa rakennusta ja jutellen. Jäi ystävällinen vaikutelma. Sain lahjaksi hänen kirjasensa Katsaus Suomen historiaan. ”Lukiolainen Janne Hopsulle. Menestystä tulevissa opinnoissa t. tämän kirjan kirjoittaja”, seisoo omistuskirjoituksessa.
Historian laitoksella Klinge tuli käytävillä vastaan omana hahmonaan. Muistaakseni olin vain yhdellä hänen luennollaan, koska opiskelin suomenkielisellä puolella. Luento oli hieman pettymys. Odotin säkenöivämpää, mukaansa tempaavampaa. Yhden luennon perusteella ei voi tehdä sen suurempia johtopäätöksiä.
Muisti kaiken
Norsun muisti hänellä oli. Ranskan kansallispäivän vastaanotolla maan suurlähestystön pihalla ehkä kesällä 2016, yhteinen tuttavamme yhytti meidät.
”Kyllä minä Teidät tiedän. Vaadin Teiltä anteeksipyyntöä”, hän kivahti salamannopeasti. Tiesin mistä solmio kiristi.
Olin kirjoittanut neljännesvuosisata aiemmin Helsingin Sanomiin hänestä henkilökuvan, joka ei ollut silkkaa myötäsukaa. Siinä lähetystön nurmen ihmisruuhkassa jonkin aikaa sanailimme ja keskustelimme muun muassa pyöräilystä kaupungissa, mitä Klinge piti rahvaanomaisena, ja mikä oli yksi henkilökuvani teemoista.
Lue lisäksi: Kirja-arvio: Suomen johtava fillaristi on Alexander Stubb
Kyllä hän keskusteluun heittäytyi, eikä jäänyt kinuamaan anteeksipyyntöäni, eikä sellaista olisi tullut.
(Klinge itse oli pahimmillaan hyvin häijy arvostelemaan ja nöyryyttämään muita ihmisiä. Ei jäänyt ikävä maku, päinvastoin, jäipähän talteen yksi lukemattomista Klinge-tarinoista, itse koettuna.)
Lähdimme jonkin hetken päästä viinilasia jalasta pitäen omiin suuntiimme. Klinge oli siinä aurinkoisella nurmella kuin kotonaan, oletettavasti kunnialegioonan symboli takkinsa liepeessä. Olimmehan Ranskan diplomaattisella maaperällä.
(Tekstiin 14.10. korjattu Klingen henkilöarkiston säilytyspaikaksi Kansalliskirjasto, ei Kansallisarkisto.)