Riitta Korhonen, Helen Partti, Riitta Saarinen, Liisa Takala: Tiedenaisia. Suomalaisia tutkimuksen ytimessä. Docendo. 2019. 130 s.
Eva-Mari, Eija, Minna, Tuija, Minna, Marja, Reetta, Kaisa, Maria, Leena, Pirjo, Päivi, Minna, Joy, Johanna.
15 etunimeä, joista löytyy suomalaista huippututkimusta. Toki heillä kaikilla on sukunimetkin, mutta kirjan kirjoittajat puhuttelevat naisia tieteen- ja tutkimusalojensa etujoukoissa helposti lähestyttävästi ja pönöttämättä.
Näistä(kin) 15 etunimestä on tullut vähintään jotain, koska heitä on kotona kannustettu – lähes kaikkia.
Puhutaan paljon sukupolvieroista. Toki ne vaikuttavat. Tyttö akateemiselle uralle? Mieluummin emäntäkouluun tai sihteeriksi.
Tämän asenteen sai sen sai tuta Eva-Mari Aro (s 1950). Nyt hän on kasvibiologian professori. Lapsuus oli toista. Perheen poikia kannustettiin.
Koulun rehtorina toiminut isä uhkasi erottaa tyttärensä määräaikaisesti tämän käytöksen takia. Eva-Mari halusi elää ja kasvaa ulos naisen perinteisestä roolista, häntä kutsuttiin ”kiukkuiseksi plikaksi”.
– Olin aina vihainen lapsuudestani! (Huutomerkki kertoo, että jäljet ovat syvät.)
Hän kertoo myös kokeneensa uransa aikana lähes lamauttavaakin sovinismia akateemisissa ympyröissä. Periksiantamattomuus on nyt vienyt hänet tutkimaan niin sanottua sinistä biotaloutta, veteen liittyvää liiketoimintaa.
Kirjaa lukiessa kuitenkin pohjavirtana on, että vanhemmat ovat kannustaneet tyttäriään, eivätkä vain 1970- ja 80-luvulla syntyneitä. Kotoa on saatu tuulta siipien alle ja tuettu uteliaita mieliä ja itsetuntoa. Viisaita äitejä, isiä ja sukulaisia.
Mutta toisaalta. Viimeistään nuoremmat polvet onneksi ovat kasvaneet kodeissaan tuulta siipien antavassa kasvatusilmapiirissä. Ei ole rajattu miesten ja naisten aloja.
On humanisteja (historia, taidehistoria, kulttuuriantroopologia, japanologia), ja on ekonomisti, on insinööri- ja luonnontieteilijöitä ja biologiasta avaruustutkimukseen ja elintarvikkeisiin. Fysiikka, kemia ja matematiikka – nuo perinteiset ”miesten alat”.
Lasikattoja on särjetty, vaikka niitä vielä riittää rikottaviksi.
Nykyään tutkimus ja tutkimustiimit ovat usein monitieteellisiä. Johanna Ylipulli (s. 1979) kouluttautui kulttuuriantropologiksi, mutta väitteli kaupunkitietotekniikan suunnittelusta ja käytöstä. Teknologian huima etenemisvauhti näkyykin alalla kuin alalla.
Kirjan naiset ovat eri puolilta Suomea. Taustalla ei ole monen sukupolven akateemisia perinteitä ja professuureja. Materiaalisesti lähtökohdat eivät ole aina olleet otollisimmat.
Lukihäiriöstä kärsiinyt Japani-tutkija Minna Eväsoja (s. 1965) varttui yksinhuoltajaperheessä Kuusankoskella paperitehtaan varjossa.
Halu päästä pois pienistä ympyröistä vei hänet Helsinkiin. Ei ollut aivan selvää, mitä hän halusi (samoin on ollut joidenkin muidenkin kohdalla). Lopulta hän löysi itsensä Japanista. Syntyi myös väitöskirja.
Säästöleikkuri vei Helsingin yliopistosta Japanin-tutkimuksen pääaineena. Minna Eväsoja kouluttautui terveydenalan ammattilaiseksi.
Tutkijoita on paitsi kotimaisen, myös kansainvälisen tutkimuksen etulinjoissa tai ehkä murtautumassa sinne. Syöpätutkija Joy Wolfram (s. 1989) on nimetty 2016 maailman kymmenen lupaavimman tutkijan listalle (Amgen Foundation).
Tieteenteko ei ole myöskään erillään ympäröivästä maailmasta, tai avaruudesta. Reetta Kivelä (s. 1977) keksi nyhtökauran, ja on yritysmaailmassa.
Kertomukset ovat rohkaisevia. Epävarmuutta tuntevat nuoret, kannattaa lukea niitä. Tuntemuksenne eivät ole poikkeuksellisia.
Tiede ja tutkimusintohimo on vienyt naisia eri puolille maailmaa, napaseuduilta Kiinaan, Lapista Yhdysvaltoihin.
Kirja kertoo vastaansanomattomasti, miksi tasa-arvon eetos on hyvästä, ja vielä parempaa.