Kirja-arvio: Maradona - jalkapallon mattinykänen

Kun Suomessa vielä joitakin vuosi sitten mainitsi nimen Matti, kaikki tiesivät, että se tarkoitti urheilusuoritusten ja niiden ulkopuolisen elämän Matti Nykästä.

Kun maailmalla mainitsee nimen Diego, kaikki tietävät, että se tarkoittaa jalkapallon ja sen ulkopuolisen elämän Diego Maradonaa. En usko liioittelevani.

Maradona oli poikkeuksellinen pelaajana, ehkä maailman paras. Hän ja symbioosissa elävä media tekivät myös hartiavoimin töitä, jotta Maradona eli ja näkyi. Diego elää yhä, 2020 marraskuussa tapahtuneen poismenonsa jälkeen.

”Elää yhä” on tietysti muistoihin, myytteihin, tarinoihin ja tekoihin kentällä ja sen ulkopuolella liittyvä ilmaisu, viittaus kokonaisuuteen nimeltään Diego Maradona - vaikka kenestäkään ihmisestä ei saa täydellistä kuvaa, ei voida kirjoittaa kokonaan auki ja paljaaksi.

Brescian ja Pazin toimittama kirja on ensimmäinen englanninkielinen yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti kohdettaan monesta näkökulmasta lähestyvä teos. Siinä 18 kirjoittajaa 13 artikkelissa tuo esiin Maradonaa yksilönä, mutta erottamattomasti osana yhteiskuntaa, mediaa, politiikkaa ja mielenmaisemaa.

Teos kertoo, kuinka Maradonasta riittää ammennettavaa, ja kuinka hänen myyttinsä vaikuttavat jopa joissakin kirjoittajissa. Nimittäin välillä joistakin teksteistä huokuva, hermeneuttisuuden ylittävä fanitus – sellaiseksi sen kuitenkin luen – on aika paksua luettavaa. Hän kun tuntuu olevan lunastaja, vapahtaja, häntä ei saa eikä voi arvostella samalla mitalla kuin muita.

Syy voi olla vaikka arvostelijoiden oma oletettu pikkuporvarillisuus. (Miksi vain ja juuri pikkuporvarillisuus?)

”Maradona oli epäilemättä voittamaton Jupiter. Hänessä oli rankaisemattomuutta ja vetovoimaa. Karismaattinen ja plebeiji, hänen tekojaan ei voida alistaa arvosteltavaksi, koska henkilökohtaisten tolkuttomien kohtuuttomuuksien arvostelu johtaisi moralistiseen ansaan.”

Ansaan, koska me kaikki olemme tolkuttomuuksiin ja kohtuuttomuuksiin syyllistyviä pikkuporvareita.

Maradonaa ja feminismiä käsittelevä artikkeli läikähtää sekin maradonapesun puolelle. Kyseinen artikkeli toki edustaa vain yhtä lukuisista feministisistä lähestymistavoista, ja tuo esiin Maradonan kyseenalaisen machismon.

On kaikkien tiedossa, että Maradona huiteli monen naisen kanssa, osa heistä alaikäisiä, ei meinannut tunnustaa aviotonta lastaan, ja oli naisille verbaalisestikin perusäijä.

Maradonalaiset (Maradonian) feministit katsovat, että valtanäkökulmasta hyvin puutteellisissa oloissa varttunut Maradona edustaa alhaalta päin valtaa ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta haastavaa, establishmentille keskisormea näyttävää voimaa. Jalkapallo kansan lajina on marginalisoitujenkin urheilulaji, ja Maradona oli/on sen lihallinen ja äänekäs ikoni.

Maradona oli robinhoodmainen köyhien ja syrjäytettyjen ”sankari” joka toi toivoa köyhille kaikkialla maailmassa.

Maradonasta voi tuoda esiin myös toisenlaisen yhteiskunnallisen vaikuttajan.

”(Omaelämäkerrassaan) I Am El Diego, kuten tatuoinneissaan marxilaisista vallankumouksellisista Che Guevarasta ja Fidel Castrosta, joita Maradona ylpeänä esitteli oikeassa kädessään ja vasemmassa jalassaan, hänen sosialisminsa on persoonallisuuspiirre, enemmänkin kuin sitoutuminen toimimaan sosialismin arvojen mukaan tai osallistua radikaaliin sosiopoliittiseen toimintaan. Maradona oli lopulta enemmän narsisti ja tatuointisosialisti kuin oikeudenmukaisempaan elämään pyrkivä aktivisti.”

Maradona kaveerasi Latinalaisen Amerikan monen sosialistijohtajan, kuten Venezuelan Hugo Chávezin, Bolivian Evo Moralesin ja Kuuban Fidel Castron kanssa. Mutta myös Argentiinan uuslibreraalin presidentin Carlos Menemin kanssa. Hän myös antoi tukeaan Libyan Muammar Gaddafille ja Valko-Venäjän Aljaksandr Lukashenkalle. Sellainen autokraatteja fanittava kansanmies. 

Maradona luonnollisesti veti puoleensa. Hänen kanssaan ängettiin samaan kuvaan, tai haluttiin vain koskettaa kuin pyhää miestä. (Kirjassa on mainio artikkeli Maradona-kirkosta, osin vitsistä ja osin vakavasti otettavasta ilmiöistä pyhäpäivineen, uskontunnustuksineen ja rituaaleineen.)

Kirjassa tietysti puidaan myös 1986 Meksikon MM-kisojen sitä ottelua. Maradonan kahdella ikimuistettavalla maalilla Maradona pudotti Englannin ja sanoi kostaneensa kansakunnan puolesta Falklandin saarten nöyryytyksen 1982. Argentiinalaiset kokivat samaa.

Juuri hävitty sota ei kuitenkaan ollut aina Maradonan mielessä 1982, Espanjan MM-kisojen lähestyessä. Häntä huolestutti kannatuksensa faniensa keskuudessa Argentiinassa, ja joukkueen valmistautumisen puutteet.   

Maradona puhui lopulta vain omasta puolestaan, vaikka voi uskoa, että hän tunsi sympatiaa vähäosaisia kohtaan. Itseensä keskittymisen hän osasi, jopa televisiossa. 2005 Maradona veti argentiinalaista tv-show’ta La Noche del Diez, Kympin ilta (10 viittaa tietysti Maradonan pelinumeroon).

Viimeisessä show’ssaan hän haastatteli itseään. Se tuo osaltaan ilmi, kuinka riippuvainen Maradona oli muiden hyväksynnästä ja huomiosta.

Hän uhriutti itsensä median ja julkisuuden edessä, kun asiat menivät pieleen. Usein niin kävi. Ja puhui itsestään usein yksikön kolmannessa persoonassa.

Maradonan kuoppaisa ja draamallisesti kiehtova pelaajauransa, jota kirjassa myös käsitellään, osui murroskohtaan, missä urheilusta oli tulossa tv-median suurta bisnestä ja Diegosta ensimmäinen lajin supertähti - oopiumia kansalle, jos ilkeästi sanotaan. Maradona ja media olivat julkisuuden kannalta täydellinen pari.

Kirjassa käsitellään myös Maradonan omaelämäkerta Yo Soy El Diego (yllä mainittu I Am El Diego) vuodelta 2000. Muistikuvani on, että sen lukeminen oli välillä tuskallista, kun piti kahlata sivukaupalla toistuvaa uhriutumista ja muiden syyttelyä.

Huomattavasti parempi, analyyttisempi mutta erittäin luettava elämäkerta, on toimittaja Jimmy Burnsin The Hand of God (1996). Se onnistuu pitämään Maradonan jalustansa juuressa, olematta ilkeä.

Kirja käy läpi myös erikseen Maradonan uran Argentiinassa, Espanjassa, Italiassa ja Meksikossa, ja vastaanoton Britanniassa. Napolin menestysvuosia ja hänen yhä puoliuskonnollista suosiotaan kaupungissa puidaan pitkin teosta.

Osansa saavat myös elokuvat ja fiktiiviset teokset Maradonasta.

Maradona oli ”tyhjä merkitsijä”, jolle kuka tahansa, jolla on siihen tarve, voi antaa haluamansa merkityksen, kirjassa määritellään.

Toisesta ehkä maailman parhaasta jalkapalloilijasta, argentiinalainen hänkin, Leo Messistä ei koskaan kirjoiteta sosiologisia tutkimuksia. Tai jos kirjoitetaan, niistä tulee puuduttavaa tylsempiä. Tämä käsillä oleva kirja on yhtä ristiriitainen ja monikasvoinen kuin Maradonan elämä.

Maradona (1960-2020) kamppaili vuosia päihteiden kanssa. Välillä hän lihoi valtavasti, terveys oli koetuksella. Maradona kuoli sydänkohtaukseen kotonaan Buenos Airesissa, missä hän oli toipumassa aivoveritulppaleikkauksesta.

Samalla kun miljoonat fanit eri puolilla maailmaa surivat hänen kuolemaansa, Argentiinassa syntyi huhuja ja salaliittoteorioita, että Maradona olisi murhattu, tai ainakin joku tai jotkut pitää löytää syylliseksi hänen kuolemaansa, vaikka sitten hoitovirheestä. Ja niin tapahtuneekin: kahdeksan terveydenhoitoalan henkilöä on saanut syytteen taposta, hoitoon liittyvän huolimattomuuden takia. Tuomio voi olla 8-25 vuotta vankeutta.

Myyteissä Maradona on Zeus jalkapallomaailman Olympos-vuorella. Tässä maailmassa hän kuitenkin oli kuolevainen, ja sellaisena hänet on terveellisempää nähdä. Hienona jalkapalloilijana, joka käytti kaduilla oppimiaan vippaskonsteja ja mentaliteettia, mutta antisankarina kentän ulkopuolella.