Virginia Vallejo: Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria. Huumeparoni, diiva ja tositarina mahdottomasta rakkaudesta. Like. 2017. 461 s.
Netflixin Narcos-sarja kertoo Kolumbian synkeästä lähihistoriasta. Huumekuningas Pablo Escobarin (1949-93) tarinaan 1980- ja 90-luvuilla liittyy hänen salarakkaansa Virginia Vallejo, toimittaja ja seurapiirikaunotar.
Vallejo kirjoitti muistelmansa kymmenen vuotta sitten. Kirja valaisee armottomasti huumeterroria ja Kolumbian poliittisen eliitin, asevoimien ja poliisin symbioottista yhteistyötä huumerikollisten ja maanomistajien rahoittamien tappojoukkojen välillä.
Toisella puolella olivat vasemmistolaiset sissit, kuten M-19 ja Farc, jotka puolestaan eivät vierastaneet huumekauppiaita, jos yhteyksistä oli hyötyä. Kaikki oli tuolloin kaupan, kunhan raha virtasi vuolaana.
Vallejo oli kiistelty, kadehdittu ja pilkattu hahmo Escobar-suhteensa takia. Yhdysvallat lennätti Vallejon turvaan Miamiin 2006, koska hän oli lupautunut avaamaan suunsa oikeudessa kaikesta mitä oli vuosien mittaan nähnyt ja kuullut.
Pako pelasti hengen
Mikäli turvapaikan Yhdysvalloista saaneen Vallejon kertomukseen on uskomista, hän olisi ollut vainaa jo pitkään ilman Setä Samulin apua. Kirjassa maan ’Kuka kukin on tai oli’ veljeilevät keskenään, rikolliset, poliitikot, tappajat, Virginia Vallejo.
Moni kirjassa esiintyvä poliitikko on sittemmin saanut tuomion. Entinen kovan linjan oikeistolainen presidentti Álvaro Uribe (2002-2010) näyttäytyy kirjassa käytännössä Escobarin johtaman Medellínin kartellin huumekaupan helpottajana, toimiessaan alueellisesta lentoliikenteestä vastaavana virkamiehenä.
Vuosien mittaan Uriben lähipiiriä on joutunut kaltereiden taakse kytköksistä murhiin ja rikollisiin. Uribea itseäänkin on epäilty, mutta todisteita ei ole riittävästi. Vasemmistolaiset Farc-sissit tappoivat hänen isänsä, ja Uribe vastustaa raivoisasti nykyistä rauhanprosessia Farc:n kanssa.
Sanottakoon että Escobar itse, köyhien Robin Hood, sympatisoi vasemmistolaisia ja oli hyvää pataa joidenkin sissien kanssa.
Yläluokan kosmopoliitti
Onko Vallejon kertomukseen uskominen? Miten hän muka tiesi niin paljon?
Vallejo oli 1980-luvulla erittäin suosittu tv-kasvo ja toimittaja. Erittäin kauniilla ja halutulla naisella oli pääsy isokenkäisten piireihin. Miljardöörit liehittelivät häntä ja lennättivät eri puolille maailmaa sänkyyn päästäkseen. Hänen kasvonsa oli jatkuvasti lehtien kannessa, ja hän esiintyi mainoksissa kauniine säärineen. Vallejo sanoo sukunsa olevan vanhaa yläluokkaa.
Joten ei ole syytä epäillä, etteikö hän olisi tuntenut maan eliittiä läpikotaisin. Terävänä, sivistyneenä ja kauniina naisena hän käytti ominaisuuksiaan hyväkseen työssään. Siksi hän lopulta joutui pakenemaan maasta.
Herää tietysti kysymys, kuinka ihmeessä hän saattaa muistaa niin tarkkaan pitkiäkin keskusteluja sanatarkasti vuosien päästä, muista pienistäkin yksityiskohdista puhumattakaan – jopa ollessaan kirjaimellisesti lähes tajuttomuuden tilassa. Vallejo mainitsee kerran, että tekee muistiinpanoja (kuten toimittajan työhön kuuluu).
”Olen hoikka, älyni kadehdittava”
Ihan joka sanaa ja asiaa ei siten kannata niellä pureksimatta. Vallejolla on myös pakonomainen tarve joka sivulla korostaa älyään, kauneuttaan, sivistyneisyyttään, kalliita muotivaatteitaan, tietämystään ja kontaktejaan. Aluksi se on hupaisaa, pian ärsyttävää, sitten puuduttavaa ja lopulta säälittävää.
Muutama esimerkki: ”Nainen katsoo minua ystävällisesti, kadehtimatta ollenkaan kallista Thierry Mugler -jakkupukuani, joka korostaa täydellistä ampiaisvyötäröäni ja saa kaikkien päät kääntymään, kun astun johonkin bogotalaisravintolaan.”
”Olen hoikka, ÄO:ni on kadehdittava ja vaatekaappini on täynnä huippuluomuksia.”
Viettäessään joitakin vuosia Berliinissä, hän ennustaa näin vuonna 1988, katsoessaan Länsi-Berliinistä kommunistiselle itäpuolelle: ”Heidän (itäsaksalaisten) mittansa on tullut täyteen ja hetkellä millä hyvänsä he kaatavat tuon muurin. Näen jo silmissäni, miten alle vuoden kuluttua tämä loistokas bulevardi jatkuu esteettömästi molemmilla puolilla.”
Loputtoman namedroppingin ja muotivaatekavakadin ohella hän on myös ainutlaatuinen poliittinen näkijä.
Tämä kaikki Vallejolta ilman itseironiaa. Omahyväisyytensä ja itsesäälinsä monumentaalisuudessa Vallejosta tulee mieleen toinen diiva, Diego Maradona.
Vanhalla yläluokalla ei ole tapana kehuskella ominaisuuksillaan ja ominaisuuksiaan. Se antaa hillityn tyylikkyyden ja charmikkaan vaatimattomuuden puhua puolestaan. Mutta tietysti joskus kulttuurinvälityksessä jokin sukupolvi tai yksilö voi pudota välistä.
Ei tavallinen rakkaustarina
Mutta olihan tämä melkoinen draama, rakkaustarina. Intohimoinen, väkivaltainen, syvä, aito. Niinpä se ilmeisesti sokaisi Vallejon heti. Heidän tapaamishetkellä Escobar nimittäin jo oli joukkomurhaaja, mutta upporikas.
Suhteen aitoutta ja repivyyttä ei ole syytä epäillä, vaikka välillä Vallejo on välillä pateettinen ja harlekiinisarjan tason muistelija.
”Sen sanottuaan hän (Escobar) nauraa ilkikurista nauruaan, joka riisuu minut joka kerta aseista, pyyhkii huoleni jäljettömiin ja sulattaa minut yhtä nopeasti kuin helteeseen jätetty suklaakuorrutettu toffeejäätelö.”
Kolumbiaa tuntemattomille lukijoille Vallejo olisi voinut kontekstoida kertomustaan syvemmin, jotta kirjan merkitys ja hänen todistusvoimansa tulenarkuus olisi tullut vielä paremmin esiin. Hän tiesi ja tunsi.
Valtion koneella pakolaiseksi
Käännöksessä ihmettelin guerrilla-termin käyttöä. Sissi olisi toiminut paremmin. Palestiinan vapautusjärjestö on Plo, ei Olp. Pääkaupunki on Bogotá. Asevoimien edustajat eli sotilaat ja termi ”militantti” eivät tarkoita yhtä ja samaa.
Kotimaansa pakosta jättäminen on tuskallista. Vallejo kaipaa Kolumbiaa, kaunista hienoa maata. Ja palkkatappaja vaanii häntä myös Yhdysvalloissa.
”Minäkin olen maahanmuuttaja, yksi niistä pakolaisista, jotka aivan tavallisena mutta meille historiallisena päivänä pakenimme vihollisiamme tai nälkää ja rantauduimme tähän maahan.”
Onneksi hän pääsi pakenemaan Yhdysvaltain liittovaltion koneella kuuden matkalaukun kanssa.