Kirja-arvio: Nuori Ben Zyskowicz taisteli vasemmistohegemoniaa ja suomettumista vastaan – joutui silti hyväksymään mielistelyn ja lisätuen stalinisteille

Köyhistä oloista lähtöisin oleva Ben Zyskowicz valitsi jo nuorena Amerikan ja Neuvostoliiton välillä. Amerikan valitseminen tarkoitti hänelle kokoomuslaisuutta.

Pian hän huomasi olevansa puolueessa, joka mielisteli monin tavoin kommunistista diktatuuria eli Neuvostoliittoa. 

Taustalla kokoomuksella oli halu osoittaa Neuvostoliitolle ja myös muiden suomalaisten puolueiden edustajille, että kokoomus on vankkumaton hyviä idänsuhteita korostavan Paasikiven-Kekkosen-linjan kannattaja ja siten myös sopiva hallitukseen (jonne puolue ei pariinkymmeneen vuoteen päässyt kannatuksen kasvusta huolimatta).

Turun yliopiston poliittisen historian professorin Vesa Vareksen nuoresta Ben Zyskowiczista tekemässä kirjassa kuvataan hyvin paitsi suomettuneisuuden aikaa myös kokoomuksen politiikkaa ja tietenkin kokoomuslaisen Zyskowiczin toimintaa noina vuosina.

Zyskowiczia voi pitää yhtenä merkittävimmistä kokoomuksen suomettumiskehitystä vastustaneista aikansa nuorista poliitikoista. 

Lue myös: Ben Zyskowicz on kärsinyt vuosikymmeniä kivuliaasta migreenistä – sama sairaus todetaan nyt myös yhä useammalla lapsella

Ben Zyskowicz moukaroi uutuuskirjassa Suomen omaehtoista suomettumista ja Neuvostoliitolle nöyristelyä – Musta kirja surullinen esimerkki

Kirjassa tutkimuksellinen ote

Nuori Ben Zyskowitz – Suomettumisen vuodet -kirjassa ei ole kyse mistään Zyskowiczin haastattelukirjasta vaan ihan oikeasta tutkimuksesta, jossa hänen toimintaansa arvioidaan perinteisten tieteellisten tutkimustapojen mukaisesti. Lähdeluettelo on mittava ja eri toimijoiden haastatteluja on runsaasti. 

Vares sanoo kirjansa olevan yhtäaikaa tutkimus, tietokirja ja omaelämäkerta ja mielestäni tämä hybridi toteutustapa on varsin onnistunut. Toisaalta nykylukija ei jaksa kiinnostua kaikista lukemattomien kokouksien yksityiskohdista, joita kirjassa on aivan riittämiin. 

Zyskowicz esiintyy läpi kirjan jonkinlaisena aikakautensa järjen äänenä liiallista Neuvostoliiton liehakointia vastaan. 

Suomettunut kokoomus

Zyskowicz hengenheimolaisineen jäi usein vähemmistöön, kun kokoomuksen eri ryhmäkunnat hyväksyivät suomettuneet tavat joko porukan paineessa tai siksi, että siitä oli monelle jotain henkilökohtaista etua. 

Tosin samalla kirjassa muistutetaan, että Zyskowicz kyllä itsekin tunnusti Suomen silloiset poliittiset realiteetit ja hyväksyi monia nykykatsannossa varsin kummallisia asioita. 

Hän oli kokoomuslaisena muun muassa äänestämässä sen puolesta, että Neuvostoliiton peiteorganisaatio, stalinistien eli taistolaisten hallussa ollut Suomen Rauhanpuolustajat sai lisää avustusrahaa valtiolta. Ja rahaa hän oli hyväksymässä jopa enemmän kuin oli hallituksen alkuperäinen ehdotus. 

Taustalla oli se ikävä tosiasia, että jos järjestö ei olisi saanut lisärahoitusta, olisi se osoittanut vastaan äänestäneiden poliitikkojen “neuvostovastaisuutta”. Kyseessä oli aikakauden vahva leima, jota kukaan eteenpäin pyrkivä poliitikko ei tuohon aikaa halunnut itselleen. Urakehitys olisi voinut katketa tai lähteä luisuun. 

Suomen Rauhanpuolustajat tuki sotaa

Suomen Rauhanpuolustajat oli hyvin yksipuolinen rauhanjärjestö. Se oli hyväksynyt muun muassa Tshekkoslovakian miehityksen 1968 ja vieläpä Afganistanin valtaamisen 1979. 

Afganistanissa neuvostojoukot miehittivät maan, murhasivat sen presidentin ja asettivat oman marionettihallitsijan tilalle. Järjestö ei nähnytkään kommunistimaiden iskuja ja miehityksiä rauhan kannalta ongelmallisena. 

Osa tällaisen järjestön kannattajissa oli varmasti vilpittömästi mukana, koska ainakin periaatteessa järjestö oli rauhan puolella ja niinhän sitä voi olettaa kaikkien ihmisten olevan. Lisäksi kun järjestöön sai kuulua myös henkilöjäsenenä, monelle poliitikolle jäsenyys oli eräänlainen takuu siitä, että he ovat ainakin paperilla Neuvostoliiton niin sanotun rauhanpolitiikan kannattajia.

Zyskowicz torppaa jäsenyyden

Kirjassa käsitellään kymmeniä sivuja tätä niin sanottua rauhanjärjestöä, jonka kaikki aikalaispoliitikot tiesivät Neuvostoliiton käsikassaraksi mutta johon jopa kokoomuksen nuorisojärjestön KLN:n haluttiin liittyvän. Zyskowicz vastusti hanketta ja hengenheimolaisineen pystyi pitkien vääntöjen jälkeen torppaamaan liittymisen.

Liittymistä kannatti muun muassa nuorisopoliitikko Ilkka Kanerva, josta annetaan kirjassa muutoinkin varsin lipeä kuva: Kanervalle ei Neuvostoliiton kanssa kaveeraminen näyttänyt olevan mikään ongelma. Myös kokoomuksen silloinen puheenjohtaja Ilkka Suominen oli jäsenyyden kannalla. Zyskowiczilla oli puolestaan Kanervan sanoin onneton ulkopoliittinen maine. 

Nuori Ben Zyskowicz oli aatteelleen uskollinen. Kirjassa hänet määritellään “maltilliseen oikeistoon” kuuluvaksi, mikä tahtoo sanoa, että hän ei ollut liian suomettunut mutta ei kuulunut myöskään kokoomuksen änkyräsiipeen, jonka jäsenillä ei ollut mitään etenemisen mahdollisuuksia silloisella poliittisella kentällä. 

Suomettumisen aika

Koko kirjan johtava teema on suomettuminen, joka läpäisi tuon ajan koko yhteiskunnan. Kirjassa onkin kymmenien sivujen selvitys siitä, mitä eri tahot suomettumisella tarkoittivat. 

Usein suomettumisella tarkoitetaan Neuvostoliiton monipuolista myötäilyä. Sitä harrastivat poliitikkojen lisäksi media ja muu julkinen elämä yliopistoja myöten. 

Neuvostoliiton toimia ei saanut arvostella ja omassa ulkopolitiikassa Suomen oli aina otettava huomioon Neuvostoliiton näkemykset. Puheeksi muutettuna tämä tarkoitti Paasikiven-Kekkosen linjan ja lämpimien idänsuhteiden kannattamista. 

Edelleen kiistellään siitä, oliko suomettuminen Suomen kannalta esimerkki onnistumisesta vai epäonnistumisesta.

Toisten mielestä kyse oli välttämättömyydestä, jonka avulla paha Neuvostoliitto saatiin pidettyä matkan päässä. Toiset taas ajattelevat, että Suomi meni nöyristelyssä liian pitkälle. Tosin monet aikalaiset myöntävät, että Neuvostoliittoa ei ihan omankaan urakehityksen takia kannattanut kritisoida vaikka olisi ollut mitä tahansa mieltä kyseisestä valtiosta.

Myös kokoomuslaisilla oli kotiryssiä

Ehkä yksi omituisimmista suomettumisajan ilmiöistä oli niin sanottu kotiryssä-järjestelmä, jossa Neuvostoliiton lähetystön KGB-henkilöt tapasivat suomalaispoliitikkoja presidenttiä myöten säännöllisesti. 

Uuden Suomen silloisen päätoimittajan Jarmo Virmavirran näkemyksen mukaan kokoomuksen oli hyvä hyödyntää järjestelmää, jotta neuvostoliittolaiset saisivat tietää suoraan kokoomuslaisten suusta, mitä he ajattelevat eri asioista. 

Jos kokoomuslaisilla ei olisi omia kotiryssiä, neuvostoliittolaisten kuva kokoomuslaisista olisi ollut muiden puolueiden kuvailujen käsissä, päättely jatkui. 

Kukaan ei ilmeisesti tullut ajatelleeksi, että koko järjestelmä oli sairas: poliitikot kävivät kertomassa näkemyksiään naapurimaan vakoojille tietäen, että nämä olivat vakoojia. Suojelupoliisi oli perillä järjestelmästä mutta puuttui siihen vain maltillisesti. 

Matkalla itsesuomettumiseen

Kirjan mukaan Zyskowicz tiesi itsekin olleensa noina aikoina suomettunut, sillä “hänkin tiesi mahdottomaksi esimerkiksi ryhtyä aktiivisesti ja suoraan arvostelemaan Neuvostoliittoa”. 

Zyskowicz alkoi puhua myös “itsesuomettumisesta”, mikä tarkoitti sitä, että suomalaiset poliitikot yrittivät ennakoida Neuvostoliiton mielialoja ja toimia sitten sen mukaisesti jo ennen kuin neuvostoliittolaiset ehtivät edes esittää toiveitaan. Oltiin enemmän suomettuneita kuin olisi tarvinnut. Kyseessä oli klassinen kalteva pinta, “jonka suomalaiset olivat itse pitkälti vapaaehtoisesti rasvanneet”.

Taistolaiset diktatuurin asialla

Kirja käsittelee paljon nuorisopolitikointia äärivasemmiston eli vähemmistökommunistien eli taistolaisten valtaamassa Teiniliitossa, jossa myös kokoomuslaiset olivat edustettuina. Lisäksi kirjassa käsitellään laajasti kokoomuksen oman nuorisoliiton eli  KNL:n suomettunutta toimintaa. 

Zyskowicz ei ole koskaan antanut anteeksi taistolaisille, joiden tavoitteena hänen mukaansa oli kommunistinen diktatuuri. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Zyskowicz on ahkerasti osoittanut vanhojen stalinistien selittelyjen valheellisuuden ja valkopesun. 

Hän on myös täysin toista mieltä esimerkiksi tutkija Jukka Relanderin näkemyksestä, jonka mukaan stalinistien tavoite oli parempi yhteiskunta, vaikka jälkikäteen katsoen keinovalikoima ei vaikutakaan hyväksyttävältä. 

Pitkämuistinen kansanedustaja on muistuttanut, että diktatuurin mielistelyä ja totalitarismin muisteloa ei pidä banalisoida tai tehdä arkipäiväiseksi. 

Esimerkkinä tästä arkipäiväistämisestä hän mainitsee MTV:llä pyörineen viihdeohjelman Me stallarit. Zyskowicz kysyy, voisiko Suomen natseista tehdä samanlaista ohjelmaa nimellä Me hakaristin seuraajat? Kirjan kirjoittaja Vesa Vares sanoo, että ehkä parempi vertaus olisi ollut 30-luvun IKL kuin natsit. 

Menneisyyden poteroissa

Vaikka Zyskowicz vaikuttaa ainakin tämän kirjan perusteella jääneen menneisyyden poteroihin, on hänen näkemyksensä taistolaisista kyllä enemmän oikea kuin monen nykyisinkin julkisuudessa toimivan entisen taistolaisen. 

Zyskowiczin ongelma on, että hän haluaa entisiltä taistolaisilta jonkinlaista ehdotonta antautumista ja hölmöyksien tunnustamista eikä hän tule sellaisia tietenkään saamaan. 

Politiikan lisäksi kirjassa kerrotaan mielenkiintoisesti Zyskowiczin juutalaisen suvun vaiheista ja hänen varsin köyhästä lapsuudestaan. 

Ja vaikka suomettuneen Suomen kuvaaminen ei olekaan mikään uusi asia, on hyvä, että aikakauden kummallisuuksista julkaistaan yhä kirjoja.