Klaus Karttunen: Pippuri, nolla ja buddha – Intia maailman kulttuurihistoriassa (Aviador 2024). 340 s.
Olin siinä uskossa, että curry kuuluu perinteiseen intialaiseen keittiöön kuin jauhopitoinen lenkkimakkara suomalaiseen kesägrilliin.
Curry tulee tamilin muhennos-sanasta, mutta mausteseoksen kehittivät kruununjalokivestään kotiin Englantiin ja Skotlantiin palanneet kolonialistit, kun halusivat makumuistella vuosiaan Intiassa. Britannia keittiöineen ei ole tunnettu maustesaarena.
Mutta on meilläkin intialaisia vaikutteita, jopa ’syvävaikutteita’, joita ei tule mietittyä, vaikka niitä ilman nykyelämä olisi työlästä. Paraatiesimerkkeinä nolla ja numerot. Me tosin kutsumme numeroita arabialaisiksi, arabiassa intialaisiksi.
Intia on niin sanotusti nousussa kansainvälisessä politiikassa. Hindunationalisti Narendra Modi on vahvoilla jatkamaan vallassa kevään parlamenttivaaleissa, lajissaan maailman suurimmat. Intia on Brics-maa, hakee turvallisuuspoliittisia kavereita lännestä Kiinaa vastaan, ja istuu aidalla, kun Venäjän miehittää ja tuhoaa Ukrainaa.
Kulttuurien ymmärys kannattaa
En tiedä, onko indoeuropeistiikan professori emeritus Klaus Karttusen kirja Intian kulttuurihistorian vaikutuksista maailmalla julkistettu tätäkin ajatellen, mutta toisten kulttuurien oppimisesta, vaikutteista ja ymmärtämisen yrittämisestä ei ole koskaan haittaa.
Intialla Karttunen tarkoittaa nykyisen Intian lisäksi Pakistania, Bangladeshia, Nepalia, Bhutania, Sri Lankaa ja Malediiveja, pääroolissa kuitenkin Intia.
Karttusen skaala on laaja. Hän tietää mistä kirjoittaa, ja jos ei tiedä, sen myöntää.
Lue myös: Kirja-arvio: Suomen ensimmäisten suurlähettiläiden raporteista avautuu kiehtovan suorasukainen maailma
Jokainen kirjan luvuista olisi oman kirjansa arvoinen, eikä sekään riittäisi.
Kulttuurivaikutusten historiallisen pohjustuksen jälkeen (Luoteis-Intia oli maantieteellisesti helpoin väylä liikkua niemimaalle ja sieltä toisaalle, ennen kuin merenkulku ja vielä modernimmat keinot yleistyivät) Karttunen avaa lukijalle sitä, kuinka muut näkivät Intian.
Alun curryn tarina ilmaantuu hyötykasveja (kuten monet kulinaarisen kulttuurisen mausteet, tai puuvilla ja indigo), eläimistä saatuja tuotteita (rotat myös tautien levittäjinä) ja kaivannaisia kertovassa luvussa. Tiede, kirjallisuus, taide, lainasanat, uskonnot ja vapaa-ajan touhut hän käsittelee omina kokonaisuuksinaan.
Kirjallisuus vahvasti esillä
Lautasella on siis runsaudensarvi. Se näkyy välillä listamaisena esityksenä, mutta esimerkiksi kirjallisuus saa runsaasti tilaa, niin vanhojen intialaisten satujen ja kertomusten leviäminen teemoineen Eurooppaa myöten, kuin Intia-kuvaukset maailmankirjallisuudessa.
”Entä mitä on sanottava Suomesta? Ei paljon mitään. Intialaisia klassikoita ei juuri suomennettu ennen 1900-luvun loppua”, hän toteaa, ja luettelee muutaman harvinaisen yrityksen.
Ennen Vikram Sethiä, Salman Rushdieta ja Arundhati Royta tunnetuin kirjailija Suomessa oli Rabindranath Tagore. Vuoden 1913 kirjallisuuden nobelistia on suomennettu paljon, mutta nykyään moni kysyy, että kuka ihmeen Tagore?
Lue lisää: Kirja-arvio: Maailman vaarallisimmasta asekauppiaasta luvattu miljoonapalkkio – hänet suurvallat haluaisivat pysäyttää
Karttusen mukaan bengalilaiskirjailijan romaaneja ovat syöneet ajan koit, mutta novelleihin kannattaa käyttää aikaansa. Tagore seurasi maailman tapahtumia. Neuvostoliiton pommitukset Suomessa 1939 (ei 1938) päätyivät hänen runoonsa Apaghat.
Lukiossa tein esitelmän Aldous Huxleyn dystopiaromaanista Uljas uusi maailma. Nyt selvisi kirjassa ihmisille juotettavan, petollista onnentunnetta tuovan soma-juoman nimen ja merkityksenkin alkuperä. Sinänsä soma on mielen tylsyttävän soma sana tällaiselle litkulle, mutta sooma-juoma liittyy myös uskonnollisiin yhteyksiin Intiassa.
Kirjasta käy ilmi, että Intia on ollut Suomelle monella tavoin kaukainen. Tämä tulee ilmi kirjallisuuden lisäksi muun muassa musiikissa ja taiteessa.
Väärinkäsityksiä oikaistaan
Karttunen myös oikoo yksinuottisia väärinkäsityksiä.
Intiassa kasteja ei ole kielletty, mutta erottelu niiden välillä on. ”Arjalaisuus” Natsi-Saksan saavuttaessaan oli vääristynyt kieroksi propagandaksi.
Siirtomaabritti ei henkilönä ollut aina rasisti. Tällainen saattoi hyvinkin olla Intiassa vaurastunut, kotiin purjehtinut kauppamies. Yhä tällaisia nokkavia nousukkaita saatetaan kutsua pilkallisesti naboob, tai nabob.
Karttusen mukaan siirtomaahallinnon upseereja ohjasi rasismin sijaan paternalismi. Intiassa syntyneen Kilpingin hän lukee näihin jälkimmäisiin ei-rasisteihin. Kolonialismi sinänsä toki riisti tai laiminlöi Intiaa moni tavoin.
Lue lisäksi: Kirja-arvio: Indonesia on arka aihe hollantilaisille – rasismin ja kolonialismin historia nousevat pintaan
Kielimies Karttusen kirjan sivuilla Intian niemimaan ja Sri Lankan sanat (kuten niiden alkuperät myös mm. kreikasta ja persiasta) välillä vilisevät silmissä. Kaikki eivät jää mieleen, mutta nousee yleiskäsitys siitä, että sanat, termit, määritelmät ja merkitykset ovat liikkuneet pitkin poikin siellä missä ihmiset ovat kulkeneet ja kulkevat.
Teksti ei ole akateemisen kuivaa. Karttunen muistelee tekemisiään ja kohtaamisiaan, ja hihittelin, kun hän kirjoitti - lyhyesti - sarjakuvien Intiasta. Asterix Intiassa on ”aivan onneton tekele”. Ja lopuksi: ”En tiedä, ovatko Corto Maltese ja Aku Ankka käyneet Intiassa, enkä taida oikeastaan välittääkään.”
Kirjansa lopuksi hän muistuttaa, että monikulttuurisuus on kulttuuria, ei vain traditioita, joita saapuvat ihmiset kantavat mukanaan. Vuorovaikutusta ja yritystä ymmärtää.