Kirja-arvio: Ruoka diktaattorien aseena

Ruoka ja sen vakavasta puutteesta johtuva nälkä ovat osa sodankäyntiä, kun sen käyttäminen on mahdollista.

Israel ei päästä riittävästi ruokaa Gazaan, Sudanissa miljoonat ihmiset ovat lähteneet pakoon sisällissotaa, jonka osapuolet vähät piittaavat nälästä. Venäjä pommittaa Ukrainan viljatuotantoa, minkä seurauksena maailmalle lähtee vähemmän tarvittua rokaa.

Esimerkkeinä natsi-Saksa ja Neuvostoliitto

Kirjailija, tietokirjailja Ville-Juhani Sutinen kertoo viime vuosisadan kahdesta eurooppalaisille tutusta sodan,  ruoan ja nälän diktatuurista, natsi-Saksasta ja Stalinin Neuvostoliitosta. Kolmas ’mallimaa’ on se kaikkein eniten ja vain omia kansalaisia sotimatta tappanut yksinvalta, Maon Kiina.   

Ruoantuotanto mullistui 1900-luvulla kaupungistumisen ja tuotannon teknistymisen myötä. Ruoasta tuli, jos niin halusi, väline hallita kansalaisia, alamaisia ja vihollisia.

Toki näännyttäminen on ollut sotakeino jo ties kuinka kauan piirityksineen, satojen tuhoamisineen ja juomavesien myrkyttämisineen, mutta moderni elämä toi mukanaan skaalautuneen systemaattisuuden ja kaiken kattavuuden.

Stalin tuhosi "kansanvihollisia"

Holodomorissa ja gulageissa Stalin halusi tietoisesti tuhota ”kansanvihollisia”, eikä Neuvostoliiton viljavien peltojen ja puimureiden julistepropaganda ja todellisuus kohdanneet hänen kuoltuaankaan. Maon utopistinen yhteiskuntakokeilu suuri harppaus vaati pökerryttävän luvun kuolleita, kymmeniä miljoonia.

Sutinen ei kuitenkaan tyydy toteamaan vain näitä jo koulussa opetettavia asioita. Hän kirjoittaa ”ruokatotalitarismista”, siitä miten ruoka- ja ravintokäsitykset läpäisivät yhteiskunnat niin, että ylhäältä päin ohjattiin sitä, mitä ja miten syödään, tai ei syödä.

Ruoan puute ja suoranainen nälkä olivat tuttuja saksalaisille, Venäjän imperiumin asukkaille ja kiinalaisille jo ennen diktaattoritriumviraattia.

Ruoka oli pakkomielle Hitlerille

Ensimmäisen maailmansodan jälkeisen puutteen ja ruokatrauman natsit oppivat käyttämään poliittisesti hyväkseen. Sen takia Adolf Hitlerillä oli ”pakkomielle” ruokaan, joka esiintyy Mein Kampfissa taajaan, Sutinen toteaa.

Ruoasta tuli natsien ideologinen ja propagandaväline. Järjestettiin säännöllisiä sadonkorjuujuhlia, kansallissosialistien kansanterveysosasto laittoi painokoneet laulamaan, vuonna 1938 syntyi Terveellinen ja turvallinen ravinto -kirja. Epäterve ravinto oli huonoa ylemmälle rodulle. Pari suomalaisillekin tuttua, natsien propagoimaa pöydän antia ovat rahka ja täysjyväleipä.     

Hitlerin pyrki omavaraisuuteen, mutta se ei johtunut vain idealistisesta kansanvisiosta. Se oli valmistautumista sotaan. Osana sitä natsit suunnittelivat näännyttävänsä kymmeniä miljoonia slaaveja ja muita ihmisiä nälkään valloitussodassaan. 

Sitten olivat vielä tuhottavaksi suunnitellut kansat ja ihmisryhmät, joita ravittiin vain jos siitä oli hyötyä esimerkiksi pakkotyössä.

Hitler muuten ei ollut koko elämäänsä kasvissyöjä, ja oli sitä ilmeisesti enemmän hyvinvointinsa kuin aatteen takia.  

Neuvostoliitossa syöminen kollektivoitiin

Bolsevikit samoin hyödynsivät Venäjän nälänhätiä levottomuuksineen. He myös pyrkivät kollektivoimaan syömisen ja ”fordilaistamaan” ruokatuotannon. Haluttiin yhteisiä ruokaloita, ruoka esitettiin työtä tekevän ruumiin polttoaineena, perustettiin erilaisia ruokatuotantokombinaatteja. Kodeissa selattiin Herkullisen ja terveen ruoan kirjaa.

Nälkä ja nälänhädät olivat tuttuja myös Kiinassa. Mao ei ilmeisesti halunnut nähdä Hitlerin ja Stalinin kyseenalaisia aikaansaannoksia ruokakontrollin ohjaimissa, vaan myöhemmin toteutti samanhenkisesti kollektiivisuuden utopiaa.   

Hitlerin tavoin Mao viljeli ruoka-aiheita kirjoituksissaan. Konkreettisemmin hän laittoi tavoitteitaan toteen taviskiinalaisten yhteisaterioinneilla yhteisissä tiloissa. 

Ruoan tuotantoa ja valmistusta keskitettiin niin, että siinä romahtivat niin logistiikka, tuotanto kuin järki, esimerkiksi kun henkilökohtaiset ruoanvalmistusvälineet oli kielletty. Ruoan riittävyys on Xi Jinpingillekin keskeinen turvallisuus- ja kommunistipuolueen legitimiteettiasia.

Hitlerille, Stalinille ja Maolle ruoka maistui

Stalin tunnetusti syötätti ja juotatti näyttävästi vieraitaan, Nikita Hrustshev puolestaan lipoi kieltään viimeistään sisäfileen nähdessään. Hitler ei itse tosin mässäillyt. Hänellä oli huonot pöytätavat, ja kuulemma ruokapöydässä haisteli sormiaan. Ilmeisesti myös makea, erityisesi omenatorttu, maistui. Hermann Göringin ruokahalu oli hänen ulkomuotonsa kokoinen.

Mao oli chili-ihmisiä. Hän piti sitä maskuliinisena ruokana. Kiinan eliitti söi omassa rauhassa omin kokein. Tässä ”pienessä keittiössä” riitti suurempaankin nälkään ja makuun, samaan aikaan kun kiinalaisia kuoli nälkään tuhansien päivätahdilla.

Sutinen tuo vakuuttavasti esiin sen, että ruoka syötävänä (tai sen puutteena) ja aatteena vääriin käsiin joutuessaan on hirmuase.

Länsimaissa ruokaa hallinnoivat suuryhtiöt

Länsimaissa tuotanto ketjuineen on keskittynyttä, patentti- ja muita oikeuksia hallitsevat suuryhtiöt. Mainonta voi viedä epäterveellisille apajille.

Yksi tunnetuimmista ja maailmalle eniten levinneistä ruokabrändeistä ja -tuotteista on McDonald’s.

Se on ”kapitalismin symbolina paradoksaalista kyllä toteuttanut monia kommunismin haaveita. Toimitusketjun keskittämisen ja ruoan standardoinnin lisäksi se on perustanut Venäjällä ja Kiinassa asiakaspaikoiltaan maan isoimmat ravintolat”, Sutinen kirjoittaa.  

Samaan aikaan kun sadat miljoonat ihmiset maailmalla näkevät suoranaista nälkää, me vauraassa pohjoisessa tuhlaamme ruokaa.

Diktatuureissa ravinnon epätasa-arvo oli (ennen sotaa) maan sisäistä, nyt se on globaalia, vaikka hyvin järjestettynä ruokaa riittäisi kaikille, Sutinen muistuttaa, ja päättää kirjansa propagandajulistemaisesti:

Ruoka on valtaa.