Mika Wickström: Shefki Kuqi. Kosovon härkä. Tammi. 2017. 243 s.
Jokainen Shefki Kuqin jalkapallokentällä nähnyt ei voi olla tietämättä, että ”Kosovon härällä” on asenne. Hän ei antanut koskaan periksi viheriöllä. Hän ansaitsi sillä fanien suuren kunnioituksen.
Jokainen Shefki Kuqin uraa seurannut ei voi olla tietämättä, että Kuqi pelasi lukuisissa seuroissa - Suomessa, Englannissa, Walesissa ja Saksassa. Hän on ammattilaisjalkapallon tyypillinen reissumies.
Urheilukirjailija Mika Wickström antaa Kuqin puhua. Tyyli on juttelevan kertova, sopivin välein esimerkiksi käyttäen sanaa ”mun” ”minun” sijasta.
Kosovo mukana, pääasiassa futis
Kuqin tarina hieman yli kymmenvuotiaasta kosovolaispakolaisesta Savon ja Helsingin kautta englantilaisen jalkapallon valoihin ja varjoihin – joita on riittänyt – on tuttu.
Vuonna 1976 syntynyt Kuqi kertoo lähdöstään Kosovosta väkivallan uhan alla 1980-luvun lopulla. Pelotti ja itketti. Ensimmäiset vuodet Suomessa olivat vaikeat: epävarmuutta, syrjintää, ponnistelua kielen oppimisen kanssa.
Kosovo kulkee kirjan ja Kuqin mukana, mutta kansien välissä pääasiana on jalkapallo.
Kirjan aluksi Kuqi muistelee Suurta Epäonnistumistaan Teplicessa, avopaikkaa pelin loppuminuuteilla Tshekkiä vastaan, joka olisi voinut johtaa Suomen Saksan MM-kisoihin 2006. Tilanne korvensi miestä pitkään. Mediassa häntä jopa syytettiin Suomen mahdollisuuksien pilaamisesta. Järjetön näkemys, aivan kuin muilla otteluilla ei olisi ollut mitään väliä.
Maajoukkue kuittaantuu lyhyesti
Kuqi pelasi maajoukkueessa 67 ottelua ja teki seitsemän maalia vuosina 1999-2010. Se oli ”kultaisen sukupolven”, Litmasen, Hyypiän, Antti Niemen ja muiden suurien nimien, aikaa. Kirja ei valitettavasti tuo näihin vuosiin juurikaan uutta.
Mitä pukukopeissa ja reissuissa tapahtui ja puhuttiin, keiden egot ottivat mittaa toisistaan. Suomen maajoukkueen eli ”Huuhkajien” pukukoppi tuskin on räjähdysaltein alue, mutta näkemyksiä ja kokemuksia on erilaisia, joten vääntöä on täytynyt välillä olla.
Kuqi kehuu suurinta osaa pelikavereistaan, valmentajistaan, ja eri seurojen kannattajia. Ipswichin faneja hän ei unohda koskaan. Hän sanoo nöyrästi oppineensa ja oppivansa kollegoiltaan.
Muun muassa maajoukkuetta ja HJK:ta valmentanutta Antti Muurista hän arvostelee, mutta kevyesti, liiasta kiltteydestä. Englannin-vuosiltaan pari valmentajaa hän manaa alimpiin pannuhuoneen kerroksiin.
Vuosikymmen Englannissa
Reissumiehenä, eli seuraa usein vaihtaneena, Kuqi näki ja koki sopimusneuvottelut ja huhuruljanssit läheltä. Tähän parhaat sietolääkkeet ovat kylmää pää, hyvä agentti ja valmius muuttamaan paikasta toiseen. Reissaamisesta Kuqi kiittää vaimonsa kärsivällisyyttä, mentiin pitkään miehen ehdoilla. Yli vuosikymmen Britteinsaarilla oli pitkä rupeama.
Suuri unelma kuitenkin toteutui. Hän pelasi rakastamaansa lajia myös Valioliigassa, kirkkaimmissa valoissa, samettisimmilla ruohoilla ja kovimpia vastaan.
Kuqi kertoo myös omista nuoren miehen ja pelikavereidensa toikkaroinneista, biletyksistä ja tempauksista. Kirjassa on kaveri- ja pukukoppihuumoria, ja hän osaa myös nauraa itselleen.
Rankkari parkkipaikalle, sopimusfaksi pikaruokapaikkaan
Kuqi mainitsee, miten kisasi Hjallis Harkimon Veikkausliiga-projektissa FC Jokereissa Antti Sumialan kanssa siitä, kumpi vetää rankkarit. No, Kuqi vetäisi pilkulta ainakin kerran pallon silloisen Finnair Stadionin (nykyisen Telian) katsomorakenteiden välistä parkkipaikalle asti. Ei maaliverkon läpi, vaan karkeasti maalin yli.
Oma episodinsa oli sopimussotku Englannin toiseksi korkeimmalla sarjatasolla pelanneen Crystal Palacen toimistossa Lontoossa. Silloin, ja ilmeisesti yhä osin nykyäänkin, sopimukset faksattiin viime tipassa niitä tarvitseville tahoille.
Sopimus Palacen kanssa ei meinannut millään syntyä. Lopulta selvisi, että Englannin jalkapalloliittoon tarkoitettu faksi oli päätynyt paikalliseen pikaruokapaikkaan. Joku oli näpytellyt yhden numeron väärin.
Brittityyliin tilanteesta revittiin huumoriotsikot. ””Shefki nearly had his chips”, veisteli The Mirror. Hampurilaisravintolassa oltiin kuulemma ylpeitä työtarjouksesta, mutta se oli vähän turhan äveriäs heidän makuunsa”, Kuqi muistelee.
Paluu Suomeen kova isku
Siirtyminen Englannin suuren maailman futiksesta Suomeen valmentajaksi oli kova isku. Kuin hyppäisi Rolls-Roycen ratista polkuautoon.
Sopeutuminen Suomi-futiksen ankeisiin realiteetteihin on ollut hankalaa. Asiantilan on voinut havaita kotimaan jalkapallouutisoinnista. Nyt Kuqi etsii uutta valmennettavaa seuraa. Tulisieluinen Kuqi myöntää, että on tehnyt virheitä, ja että olisi joskus voinut toimia toisinkin.
Sen hän paljastaa, ettei halua Kosovon maajoukkueen peräsimeen, vaikka pyydettäisiin – ainakaan vielä vähään aikaan.
Asenneopas nuorille
Kirja on asenneopas nuorille urheilijoille: tinkimättömästi töitä, ammattilaisuus on ankaraa ja säälimätöntä kamppailua, treenikenttien tappeluja myöten. ”Jollet pidä puoliasi, jäät jalkoihin”, väkivahva, pelityyliltään romuluinen ”Kosovon härkä” toteaa.
Tiedämme, mitä Leo Messi tai Cristian Ronaldo ansaitsevat, mutta emme vielä tämänkään kirjan jälkeen tiedä ulkomailla pelanneiden suomalaisammattilaisten palkoista, edes haarukkamitalla.
Itse asiasta kuultuna -tyyppinen kirja, jota on kiva ja sujuva lukea. Kuqi antaa itsestään sympaattisen, rehellisen, avoimesti tunteellisen ja toisista ihmisistä välittävän kuvan, jonka kanssa ei kuitenkaan kannata ruveta haastamaan tarkoituksella riitaa.
Pakolaisuus antoi perspektiiviä
Ammattijalkapalloilijalle jää aina asioita hampaankoloon, mutta toisaalta Kuqi ei ole jäänyt murehtimaan lillukanvarsia. Ajolähtö nuorena kotoa tuhansien kilometrien päähän on laittanut asioita perspektiiviin. Kirjan kannessa lukijaa katsoo yhä lommoposkinen, hiuksistaan harmaantuva mies, jonka silmistä voi lukea paljon.
Olisin kuitenkin mielelläni kuullut Kuqin tuntevien ihmisten näkemyksiä Suomi-futiksen yhdeksi ikoniksi tinkimättömyydellään nousseesta maanpakolaisesta – pelaajasta, persoonasta, ihmisestä, suomalaisesta, jonka sydämessä sykkii myös lapsuuden ja monien sukulaisten Kosovo.