Atik Ismail: Pelimies. Omaelämäkerta. Minerva. 2016. 198 s.
Kannen kuvassa katsoo suoraan silmiin määrätietoinen, komea nuorimies, kädessään jalkapallo.
Atik Ismail (s. 1957) oli jo pienestä pitäen voitonhimoinen. Kaksoisveli Adil piti aina voittaa kisassa kuin kisassa.
Atik – etunimellä hänet hyvin tunnetaan – on suomalaisen jalkapallon legendoja. Taitava maalintekijä ja taiteilijapersoona, joka houkutti katsomoon niitäkin, joita laji ei muuten kiinnostanut.
Hänen elämäkertansa ytimessä on pallon lisäksi rock, rakkaus - ja alkoholi.
Liian viihteellinen elämä
Se tuhosi uraa ja elämää. Moni urheilija on päätynyt ennenaikaisesti hautaan viinan takia. Atikin pelasti "toinen puoliaika", viinasta irtautuminen ja lähtö Helsingistä Kuopioon, missä elämä oli ollut aivan liian viihteellistä.
Atikin tarinassa jokainen vuosi saa oman lukunsa. Monilahjainen urheilija suuntaa energiansa jalkapalloon. Hän nousee tähdeksi HJK:ssa, ja käy ammattilaisena pelaamassa myös ulkomailla, mm. Turkissa.
Jo melko varhain kerrontaan alkaa vilahdella viitteitä alkoholiin. Se on hänen nuoren aikuisuutensa todellinen kuningas. 1980-ja 90-lukujen vaihteessa mies on niin rappiolla, että hakeutuu katkolle ja psykiatriseen hoitoon. Selviytymisestään hän on kiitollinen monelle ihmiselle.
Runsaasti kuvitettu elämäkerta on avoin ja suorasukainen tilitys viinan kiroista. Jalkapallo jää sen jalkoihin. Tuttuja nimiä esiintyy Hurriganesin Cisse Häkkisestä viihteen moniottelijaan Jukka Virtaseen. Kerronta on ytimekästä.
Atikin monet rakkaudet
Atik on tataari, mutta uskonnolla ei ole ollut hänen elämässään suurta merkitystä. Sitä suurempaa hänelle on rakkaus puolisoonsa Elinaan, musiikkiin, taiteeseen ja yhä hehkuu palo jalkapalloon valmentajana ja opastajana.
Perhe. Kaikkea hän ei ehtinyt vanhempiensa kanssa käydä läpi. Vuonna 1987 kuoli isä Talat, sotien veteraani, joka joi, muttei lastensa nähden.
Atik kirjoittaa riipaisevan postuumin kirjeen isälleen. Siinä hän kertoo pienenä pelänneensä, että isä kuolee viinaan. Atik pyytää anteeksi tekojaan. "Voi Luoja, mitä minä olen tehnyt!"
Ihmiskauppaa pallon varjolla
Ed Hawkins. The Lost Boys. Inside Football's Slave Trade. Blomsbury. 2015. 277 s.
Tutkiva brittitoimittaja Ed Hawkins tekeytyy scoutiksi eli pelaajatarkkailijaksi. Hän haluaa selvittää, miten nuoria afrikkalaispoikia päätyy Euroopan kaduille.
Avautuu läpeensä kyyninen kuva jalkapallobisneksestä. Rujo, ahne ja armoton maailma, missä nuoret ovat vain kauppatavaraa, joille lätkäistään selkeä hinta. Harva asia on sitä, miltä se aluksi näyttää.
Hawkins matkustaa mm. Ghanaan muka tekemään kauppoja pelaajista. Kiinni ei kannata jäädä, se voi tietää hengen menetystä. Bisnes ja lahjonta rehottavat. Niin kutsuttujen jalkapalloagenttien sukulaiset tai tutut esimerkiksi toimittavat suurlähetystöistä aitoja dokumentteja, kuten passeja ja viisumeita.
Vain harva piittaa
Kauppaa nuorilla on yllättävän helppoa käydä. Kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan sääntöjä kierretään, eikä Fifa itsekään tunnu ottavan sääntöjään liian vakavasti.
Seurat Euroopassa eivät välttämättä ole kiinnostuneita penkomaan kaikkia tarjolle ilmestyvien nuorten pelaajien taustoja. Seurojen nimissä saatetaan toimia niiden tietämättä tai siitä välittämättä. Kadulle päätyneitä nuoria avustava järjestökin osoittautuu merkilliseksi.
Nuorille luvataan makeaa elämää. Osa heidän vanhemmista myös haluaa, että perheenjäsen pääsee Eurooppaan, joko pelaamaan jalkapalloa, tai edes tekemään jotain.
Nuori voi päätyä seksi- tai työorjaksi tai haahuilemaan luvattomana siirtolaisena suurkaupunkeihin toivoen parempaa. Sekin nimittäin voittaa usein kotiolot. Ani harva pääsee ammattilaispelaajaksi. Todelliset lahjakkuudet löytävät muut kuin hämäräperäiset agentit.
Bosman-sääntö käännekohtana
Hawkinsin mielestä orjakauppa sai vauhtia, kun afrikkalaismaat alkoivat menestyä MM-kisoissa, ja vuonna 1995 niin kutsuttu Bosman-päätös vapautti pelaajat heidät omistaneiden seurojensa ikeestä ja poisti ulkomaalaisten pelaajien kiintiöitä.
Mutta nuorten miesten joukossa on aina niitäkin, jotka uskovat vilpittömästi olevansa tarpeeksi hyviä huipulle aivan asti.
Hawkins kertoo guinealaisesta Jay-Jaysta, joka 17-vuotiaana päätyi seksikaupan uhriksi Eurooppaan.
Hän pääsee lopulta näyttämään taitojaan kahteen englantilaiseen alemman sarjatason ammattilaisseuraan. Hän ei ole riittävän hyvä. Hawkins kuvaa riipaisevasti, miten nuori mies murtuu täysin, kun hänelle valkenee, ettei jalkapallo tuo uraa ja täytä haaveita. "Jalkapallo on unelmani", Jay-Jay kuitenkin yhä sanoo, ja kävelee pois, kohti epävarmaa tulevaisuutta.
Perinteisen seuran ahdinko
Simon Gilbert: Coventry City. A Club Without Home. The Fight Behind The Sky Blues' Return from Exile. Pitch. 2016. 255 s.
Jalkapalloseuran omistaminen ei ole kultakaivos, vaikka ulkoeurooppalaiset miljardöörit Amerikoista Aasiaan ostavat eurooppalaisia seuroja, isoja ja pieniä.
Lontoossa päämajaansa pitävä hedge-rahasto Sisu osti jalkapalloseura Coventry City FC:n 2007. Maineikas seura, lempinimeltään Sky Blues, oli pahoissa taloudellisissa vaikeuksissa pudottuaan 2001 mannataivaasta Valioliigasta. (Sisu on suomea. Toimitusjohtaja on yhdysvaltalainen Joy Seppala.)
Gilbert kertoo surullisen tositarinan siitä, kuinka iso raha tunkeutuu kuin tulvavesi kaikkialle ammattijalkapallossa.
Coventry oli saanut tuliterän stadionin, Ricoh-areenan 2005. Sen rakentaminen oli maksanut pitkälti yli 100 miljoonaa euroa. Stadionista vastasi seuran ja Coventryn kaupungin yhteinen yhtiö ACL.
Ostaja ei tehnyt kotiläksyjään
Hankkiessaan velkaisen seuran omistukseensa, Sisu uskoi nostavansa sen jaloilleen ja myyvänsä joskus hyvällä voitolla. Väliin tuli sekä epäonnea että seuran tekemä sopimus toiminnasta Ricohilla. Se oli stadionilla vain vuokralaisena, ja sai budjettiinsa ainoastaan seuran pelipäivän tulot. Ja ACL:stä puolet omisti kaupunki.
Sisu ei ollut tehnyt kotiläksyjään kunnolla tutkiessaan seuran taloudellisia ja sopimuksellisia taustoja. Sen suunnitelmissa oli ilmeisestikin hankkia pulassa ollut seura halvalla ja tehdä stadionilla tapahtumineen rahaa.
Lähes heti alkoi riita stadionin vuosivuokrasta ja omistussuhteista. Sisu vei asioita oikeuteen, mutta on toistaiseksi jäänyt nuolemaan näppejään. Uusi omistaja yritti keksiä mitä ihmeellisempiä ja surkuhupaisimpiakin keinoja kerätä puntia kassaan. Kirja ei anna kuvaa huippuammattimaisesta omistajaotteesta.
Kotistadion vietiin pois
Kannattajien kannalta masentavaa oli, että Sky Blues siirtyi välillä pelaamaan kotiotteluitaan kymmenien kilometrien päähän Northamptoniin. Päätös repi jopa perheitä – seuratako pelaajia sinne vai protestoidako kotikulmien hylkäämistä. Tuhannet fanit haluavat yhä äänekkäästi Sisun luopuvan seuran omistuksesta.
Sisun arvioidaan upottaneen Coventryyn kymmeniä miljoonia puntia. Urheilullisesti seura on alennustilassa, vajoamassa neljännelle sarjatasolle. Coventryn kaupunki myi osuutensa stadionin hallintayhtiö ACL:stä Wasps-rugbyseuralle, joka myös otti kontolleen kaupunginvaltuuston ACL:lle myöntämän yli 14 miljoonan punnan velan.
Yli sata vuotta vanha Jalkapalloseura on yhä vailla omaa kotia.