Kirja-arvio: Suomalaisia sotaretkillä itsenäistymisen jälkeen

Toissa vuonna Suomessa muistettiin ja juhlittiin satavuotista itsenäisyyttä. Viime vuonna käsiteltiin kansakuntaa pitkään ja syvästi jakanutta sisällissotaa. Tänä vuonna on vuosisata Suomen ”hullusta vuodesta”, josta tiedämme ja puhumme huomattavasti vähemmän.

Ensimmäistä maailmansotaa käytiin Euroopan koillisnurkilla ja idässä vielä pitkään aselevon jälkeen 11.11.1918, toteavat historiantutkijat Aapo Roselius ja Oula Silvennoinen niin kutsuttuja heimosotia käsittelevässä kirjassaan.

Bolshevikkivallankumoksen jälkeen Venäjällä riehunut sisällissota ja Saksan tilanne pitivät muun muassa Itämeren alueen levottomana.

Valtiot ja vapaajoukkoja eri maista pyrkivät apajille intresseineen, myös Suomesta. Täällä sodan läsnäolo lähinurkilla ei sallinut sisällissodan jälkeistä rauhaan pyrkivää ”kulttuurista demobilisaatiota”, Roselius ja Silvennoinen kirjoittavat.

1800-luvun toiselta puoliskolta lähtien kansallismielisyys eri muodoissaan levitti viittansa myös pohjoiseen Eurooppaan. Yksi sen seurauksista Suomessa oli heimoaatteen nousu, käsitys Itämeren ja Karjalan alueen suomalaisista heimoista, jotka pitäisi saada osaksi Suur—Suomea.

Valtiovalta ei liiemmälti estellyt

Vasta itsenäistynyt virallinen Suomi ei näihin heimosotiin miehiä (ja joitakin naisia) lähettänyt, mutta ei aina myöskään heidän toimiaan kieltänyt. Päinvastoin, joko katsottiin muualle, tai vähintään iskettiin silmää vapaajoukkojen toiminnalle. Osa lehdistöstä ja kansalaisyhteiskunnasta antoi voimakkaan tukensa.

Käsillä oleva teos keskittyy tapahtumiltaan vuoteen 1919, vaikka alaotsikossa aikajakso on hieman pidempi.

Yksi vapaajoukkojen sotaretki kuitenkin suuntautui kesällä 1918 Vienan Karjalaan. Yhdistelmä idealistista kareliaanisuutta ja uskoa suomalaiseen sivistykseen ja osaamiseen siivitti sotimaan ja nostattamaan kansaa Leninin ja kumppaneiden brutaaliutta vastaan rajantakaisessa Karjalassa.

Sotaretkestä ei tullut mitään. Paikalliset asukkaat eivät innostuneetkaan hurmahenkiseen kansannousuun kirjailija ja nationalisti Ilmari Kiannon pettymykseksi, ja Britannia vastusti Saksaan nojaavien suomalaisten päämääriä alueella.

Retkellä osa vapaajoukkolaisista, joiden joukossa oli kaikenlaista porukkaa, käyttäytyi kelvottomasti - varastelua, sukupuolitauteja ja karkuruutta, minkä takia joitakin teloitettiin. Sotilaallisestikin retki epäonnistui.

Viina, prostituoidut, riehuminen, sääntö- ja käskyrikkomukset, ryöstely ja murhat leimasivat myöhempiäkin retkiä, mistä kirja antaa suorasukaisen kuvan. Osaa ihanteellisin aattein mukaan lähteneistä vapaajoukkolaisista karkea käytös ja suoranainen rikollisuus kuvottivat.

Viroon tuhansia suomalaisia aseissa

Talvella 1919 Suomesta lähti Viroon nelisentuhatta taisteluhaluista auttamaan naapurikansaa pysymään jaloillaan Neuvosto-Venäjän innoittamia punaisia vastaan.

Tallinnasta muodostui sotakaupunki, missä törmäsi mitä erilaisimpiin joukkoihin, univormuihin ja persoonallisuuksiin sotahulluista onnenonkijoihin ja idealisteihin. Kaupungin hotellit, sairaalat ja asukkaat olivat kovilla ulkomaisten vapaajoukkojen takia.

Virossa Suomalaiset osasivat myös sotia. He olivat ratkaisevia sekä Narvan että Latvian rajalla sijaitsevan Valgan kaupungin taisteluissa.

Sotimista ei kuitenkaan aina elähdyttänyt ihmisarvo tai sotilaskunnia. Vangittuja vihollisia tapettiin saman tien ilman minkäänlaisia oikeudenkäyntejä. Myös siviilit saivat tuta laittomuudet.

Esimerkiksi Valgassa suomalaiset valtasivat kartanon, jonka kellarissa piileskeli noin kymmenen ihmistä. Suomalaiset teloittivat heidät ja ryöstivät heidän rahat. Kävi ilmi, että tapetut olivat kartanon työntekijöitä.

Osaa vapaajoukkojen jäsenistä ryöstelyyn eli ”besorgaukseen” kehotukset ja niiden toteuttaminen innostivat, toisia puistattivat.

”Tämä on niin hävytöntä, että minä häpeän nimittää niitä suomalaisiksi, jotka ovat tämän panneet toimeen”, Pekka Kiiski sanoi Marienburgissa riehumisen seurauksena. Marienburg (nykyinen Aluksne) sijaitsee Latviassa. Sinne suomalaisjoukoilla ei ollut edes lupa mennä.

Ryöstely ja terrori olennainen osa

Ryöstely kuului erottamattomana osana vapaajoukkojen (myös muiden kuin suomalaisten) toimintaan. Samoin terrori oli kaikkien osapuolten sotimisväline pitkin koillista ja itäistä Eurooppaa, kirjoittajat toteavat.

Suomalaisia joukkoja Latviaan johtaneen Hans Kalmin erään käskyn mukaan ”vankeja ei oteta ja juutalaisia ei hemmotella”. Roseliuksen ja Silvennoisen mukaan tämä oli ”suora kehotus sotarikoksiin”.

Lopulta joukoille tuli lähtö, kun Viro ei enää halunnut rasitteeksi käyneiden suomalaisten olevan maassa. Uusi suunta kuitenkin siinsi jo katseissa, Aunuksen Karjala.

Tämä sotaretki samana vuonna herätti suurta innostusta, ja vastustusta niin hallituksessa, asevoimien yleisesikunnassa kuin laajassa kansanedustajien joukossa.

Retken takana oli niin jääkäriupseereja, karelianismin viemiä kuin liikemiehiä ja poliitikkoja, kuten maalaisliittolainen Santeri Alkio.

Rajaseudulla oli levotonta, mutta aunuslaiset eivät innostuneet lännestä tulevasta tuesta, joka kasvoi yli 4 000:ään mieheen. Tällä kertaa ei haluttu toistaa Baltiassa tapahtuneita ryöstelyjä, murhia, riveistä pakoa ja muuta sopimatonta käytöstä. Siinä ei onnistuttu, omia jouduttiin teloittamaan.

Aunuksen sotaretki päättyi lopulta tappioon, ja vaati lähes 400 suomalaisen vapaaehtoisen hengen. Sotiminen haluttiin kuitenkin kääriä lippuun, jonka nimissä soturit taistelivat ja kaatuivat miehinä etnis-kulttuuristen ihanteiden puolesta.

”Jääkärien ja suojeluskuntien sotia”

”Ennen muuta heimosodat olivat olleet jääkärien ja suojeluskuntien sotia”, Roselius ja Silvennoinen kirjoittavat.

Vapaajoukoissa taistelivat sisällissodan voittajat ja heidän riveihinsä mielineet, ja joiden edesottamukset kudottiin osaksi sankarikertomusta vapaudesta. Niistä tuli ”kritiikin yläpuolella olevia pyhiä kokemuksia”.

Viime aikoina 1910-20-lukujen vaihteen tapahtumia Suomessa on historian tutkimuksessa ja tulkinnoissa yhä enemmän katsottu laajemmassa eurooppalaisessa perspektiivissä. Emme olleet täällä eristyksissä ulkopuolisesta myllerryksestä, poliittisesta pelistä ja epävarmuudesta.

Kirja kuvaa muun muassa myös Suomellekin tutun kenraali Rüdiger von der Goltzin joukkojen sotimista Baltiassa, joka oli levotonta, erilaisten joukkojen armoilla olevaa ”sotamaata”.

Heimosotiakin on hyvä tarkastella osana eurooppalaisia tapahtumia. Ne eivät olleet leimallista vain Suomelle, vaan osa ”laajempaa vapaajoukkoliikehdintää”.

Tästä muistuttamisessa kirja palvelee lukijaa erittäin hyvin. Henkilöluettelo olisi ollut tarpeellinen. Kuvaliite on paikallaan, valokuvia olisi mielellään tutkiskellut enemmänkin kirjaimellisestkin ajan kuvan takia.

Käsittelyssä olleet vuodet olivat täynnä epävarmuutta ja dynaamisia, todellisuus oli monesti kaukana ihanteista ja sankariteoista. Jäljet traumatisoivat ja vammauttivat lukuisia mukana olleita. Toisille tapahtumat löivät lisää vettä hurmahenkisyyden kiukaalle. Jotkut tulivat tolkkuihinsa.