Vuosituhannen vaihteessa suosionsa huipulla ollut Manic Street Preachers esiintyi viime viikon keskiviikkona Helsingin Jäähallissa.
Walesilaisyhtye soitti alusta loppuun vuoden 1996 Everything Must Go -albuminsa, jota monet pitävät bändin avainteoksena.
Jäähallikeikka oli kaikkiaan viides näkemäni Manic Street Preachers -esiintyminen. Kaikkia yhtyeen keikkoja on leimannut ristiriitaisuus – monien biisien nostattama silkka hurmos on laimentunut, kun yhtye on runnonut etenkin energisimpiä kappaleitaan läpi lähes tuplatempolla ja ikään kuin vasemmalla kädellä soittaen.
Aluksi tuntui siltä, että nyt kaikki on toisin. Jo 47 vuoden ikään ehtineiden laulaja-kitaristi James Dean Bradfieldin, basisti Nicky Wiren ja rumpali Sean Mooren sekä näiden tukena keikoilla soittavien kiertuekosketinsoittajan ja -kitaristin soittamana tempot pysyivät maltillisina ja raskaista teemoista ammentavat kappaleet pysyivät yhtä sävykkäinä kuin levyilläkin.
Tämä tunne kesti ensimmäisen 45 minuutin ajan.
Everything Must Go -levy kuulosti paikoin loistavalta. Albumin kaikki kaksitoista kappaletta avausraidasta Elvis Impersonator: Blackpool Pier päätöskappaleeseen No Surface All Feeling kuultiin heti keikan aluksi.
Suurimmat kylmät väreet syntyivät albumin kuudennen kappaleen, pelkistetyn akustisen Small Black Flowers That Grow in the Skyn sekä kymmenennen biisin, Interiors (Song For Willem de Kooning) aikana.
James Dean Bradfieldin kitarahihnassa komeili Suomi-pinssi.
Kun 20-vuotisjuhlavuottaan viettävä levy oli soitettu, alkoi keikan toinen puolikas, jossa bändi esitti valikoituja paloja ja suurimpia hittejään.
Ja kaikki muuttui.
Toisen puoliskon aikana yhtyeellä tuntui olevan lähinnä kiire pois lavalta. Kappaleet hajosivat niin sanotusti vasemmalla kädellä soitetuilta tuntuneisiin versioihin. Vaaran tuntua ja rock'n'rollia, sanoisi varmasti joku, mutta minun korviini se tuntui ja kuulosti vain rutinoituneelta hutiloinnilta.
Levyllä tylynä glam-runttauksena kuultava You Love Us soi Jäähallissa lähes tuplasti levyversiota nopeampana. Samoin kävi vuoden 1992 uljaalle Motorcycle Emptiness -hitille.
Rumpali Sean Moore pysyi aisoissa vain vaivoin You Stole the Sun From My Heart -hitin ajan vain siksi, että vuonna 1998 julkaistun kappaleen taustalla rullaa koko ajan taustanauhalta soiva rumpuluuppi.
Positiivisena yllätyksenä alkanut keikka kääntyi toisen puolikkaansa aikana muistutukseksi siitä, että tämä yhtye ei ole livetilanteissa parhaimmillaan.
Viimeistään konsertin päättäneen If You Tolerate This Your Children Will Be Next -jättihitin aikana sen huomasi: kuluneenkin hittibiisin saa tuntumaan lopen kyllästyneeltä läpisoitolta nostamalla tempoa runsaasti ja laulattamalla yleisöä kaikissa niissä kohdissa, joissa ei oikein tee mieli itse kunnolla laulaa.
Yhtä kaikki, Everything Must Go oli 20 vuotta sitten ja on edelleen tärkeä levy. Sen asema muuta Manic Street Preachers -tuotantoa ylempänä vain vahvistui juhlakeikan myötä.