Kolme ihmistä pitää tupakkataukoa kadunkulmassa suojassa pahimmalta liikenteen melulta.
Yksi heistä, Chelsea, on sairaanhoitajana läheisessä St Mary’sin sairaalassa Lontoon Paddingtonissa.
Vaalit?
Hän pohdiskelee pitkään ketä äänestää, ja onko äänestämisellä merkitystä, vaikka sanookin, että tuloksella on valtava vaikutus Britannialle.
3:10
Aiemmin Chelsea äänesti konservatiiveja. Hän uskoi heidän viestiinsä, mutta NHS:n eli julkisen terveydenhuollon leikkaukset ovat jättäneet jälkensä. NHS on ylpeydenaihe briteille. Pääministeri Theresa May tuskin saa tätä ääntä.
Pettyneitä äänestäjiä on myös koillis-Englannissa ja muualla taantuneiden teollisuussektorien, kuten autoteollisuuden, alueilla.
Aiemmin vankasti työväenpuoluetta äänestäneet duunarit liputtivat viime kesänä Brexitin puolesta, ja May haluaa heidät nytkin mukaansa.
Britannia jakautui viime kesän Brexit-äänestyksessä, ja tuo jako näyttää syvenevän. Isot kaupungit menestyvät, Lontoo on työväenpuoleen kaupunki.
Konservatiivit saavat menestyksensä muualta, ”vanhasta” Britanniasta.
Ilmiö on tuttu eri puolilla maailmaa.
Englanti ei ole enää sitä, mitä se oli, haikailee useampi kuin tapaamani terveyssektorilta eläköitynyt Jim keskellä upouutta ja kiiltävää - ja taatusti hinnakasta - asuinkorttelia Paddingtonissa.
Britannia siis muuttuu näinkin taloudellis-maantieteelllisesti jakautuen, ei vain taloudelle välttämättömän maahanmuuton takia.
(Palvelualoilla kaikki työntekijät tuntuvat olevan nuoria maahanmuuttajia.)
Britannia lähtee EU:sta. Mayn voittaessa hän sanoo lyövänsä Brysselissä nyrkkiä pöytään, kuten on sanonut tähänkin mennessä tekevänsä. Ei ole niin sanotun korkeamman kädessä, vaan EU:n ja Britannian poliitikkojen tahdosta ja virkakoneistojen kyvyistä kiinni, miten asioista sovitaan.
Voisin lyödä vetoa, että neuvotteluista tulee kulissien takainen vapaaottelu, ja ikävät jäljet näkyvät pitkään.
Siitä maksavat britit arjessaan. Hinnat ovat nousseet jo nyt, kansantalouden kasvu uhkaa kärsiä. Kuulostaa tylsältä, mutta kaikki tämä tuntuu perheiden ruokapöydässä, kouluissa ja sairaaloissa.
Ja jos May lähtee ovet paukkuen etuovesta, kuka tekee ne työt, joiden suorittamiseen tullaan takaovesta? Ne pienipalkkaiset työt epäsäännöllisinä työaikoina, ehkä nollasopimuksella? Nyt niitä tekevät adrianat, josét, jevgenit, tariqit ja lukemattomat muut muualta tulleet.
Voi toisaalta olla, että Britannialla on edessään aurinkoiset vuodet, että May onnistuu, ja hän saa nimensä historiaan merkittävänä johtajana.
Ei uusi Thatcher, vaan omaehtoisesti Theresa May.
Liittolaisia hänellä ei kuitenkaan ole liiaksi asti tuekseen. Vain naivisti voi uskoa, että Atlantin takana on se brittien mielestä perinteinen vankkumaton erityissuhdekaveri. Kuka luottaa Donald Trumpiin?
Terrorismi?
Tänä keväänä Britanniassa terrorismi huolettaa taas, vaikka se ei ole vierasta saarivaltiossa. Takavuosikymmeninä terrorisoi katolinen Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA, 2005 al-Qaida iski verisesti Lontoon metrossa ja bussiliikenteessä.
Poliisin resursseja on leikattu, erityisesti lähipoliisista. Heillä, joilla on silmä ja kosketus arkeen ja kadunihmisiin.
Terrorismin kukistaminen ei ole vain poliisityötä. Se vaatii muun muassa pitkäjänteistä yhteisöllistä ponnistelua muslimien ja muun väestön kesken. (Sanottakoon, että Lontoon pormestari Sadiq Khan on muslimi. Maassa voi edetä, vaikka se on luokkayhteiskunta.)
Eri mielipiteet ottavat yhteen ja sen britit osaavat. Mutta selkeää on oltava, että maassa kuitenkin vallitsee liberaalin länsimaisen demokratian eetos. Sitä ei saa horjuttaa, ja tähän terroristit pyrkivät.
Mutta palataan vielä tupakkanurkkauseen Paddingtonissa. Chelsea sanoo, että hän aikoo lakkoilla kesällä. Lakkoja tullee, jos leikkaukset julkisella sektorilla jatkuvat.
Kun lähdet Brysselistä, minne menet, Britannia?