Legendaarisen yhtyeen pitkä ura huipentuu maailmankiertueeseen. Helsingin-keikan tunnelmassa oli glam- ja hard rockin lisäksi ripaus haikeutta. Useammastakin syystä.
Mötley Crüe -yhtyeen massiivisuudesta kertoo paljon se, että heidän lämmittelijänään soitti vaatimattomasti kauhurokin isä, Alice Cooper. Mies pitikin huolen, että hänen keikkansa ei jättänyt ketään kylmäksi. Tunnin mittainen setti Cooper-hittejä yhdistettynä todella graafiseen, jopa teatraaliseen kokonaisuuteen, oli tavallaan jopa parempi kuin miehen kesällä Tuska-festivaaleilla heittämä keikka.
Kun kyse on viihdeteollisuudesta, niin Cooper kyllä tietää, mitä hän tekee. Laulaja nähtiin pakkopaidassa, sähkötuolissa ja elävä kuningasboa kaulassaan. Totta kai lavalla teutaroi myös kolmimetrinen hirviö sekä zombi-hoitajattaria.
"Cooper ei vanhene"
Välillä lavalla tapahtui niin paljon, että ei tiennyt, mihin katsoa. Onneksi kappaleet olivat tuttua ja turvallista Cooper-laatua. Mikäs sen mukavampaa kuin katsoa teatraalista show’ta ja laulaa täyden Hartwall Arenan kanssa Poison-hittiä.
Cooperin lavatyyli on kuin kauhuelokuvasta.
Cooperin hyvä ystävä ja usein lavalla maestron kanssa nähty Michael Monroe oli tällä kertaa vain yleisössä. Mies tiivisti aika hyvin mietteet tästä 68-vuotiaasta rokkarista.
– Cooper ei vanhene eikä kuole. Hän näyttää aina samalta. Milloin hänet laitetaan sähkötuoliin ja milloin giljotiiniin. Silti hän vain jatkaa rokkaamista, Monroe naureskeli kollegaansa aidosti fanittaen.
Huumoria, tyttöjä ja kitaran vinguttamista
Mötley Crüen keikka alkoi humoristisen oudolla introlla. The Sound of Music -musikaalista tuttu So Long, Farewell soi hyvin pitkälle alkuperäissovituksen mukaisesti. Hetken aikaa yleisössä ihmeteltiinkin, että mitä oikein on tulossa.
Ainakin kolme ässää lyötiin pöytään heti, kun pääesiintyjä nousi lavalle. Girls, Girls, Girls -kappaleella aloittanut bändi teki selväksi, että hittejä tullaan kuulemaan koko loppuilta.
Pyrotekniikassakaan ei oltu säästelty, ja lavatekniikka oli sitä kuuluisaa Amerikan mallia. Välillä kävi jopa mielessä, että miten kamalat oltavat erityisesti kitaristi Mick Marsilla on lavalla, kun pauke ja lieskat löivät ihan hänen lähellään.
Mars on yhtyeen vanhin ja vähäsanaisin.
Mies on jo pitkään sairastanut selkärankareumaa ja hänen olemuksensa on melko hauras. Soittamiseen sairaus ei näyttänyt vaikuttavan, sillä vaikka miehen jalat ovat ajan mittaan hidastuneet, niin sormet liikkuivat edelleen kitaran kielissä varsin nopeasti.
Tommy Lee, tuo kiroileva virtuoosi
Yhtyeen rumpali, Tommy Lee, lienee yksi maailman tunnetuimpia rumpaleita. Hän on idoli monelle ammattilaisellekin, vaikka osa maineesta on kerätty muutoin kuin rumpuja soittamalla.
– Ihailen Tommy Leetä, ja olen ottanut häneltä useampiakin juttuja käyttööni. Ja olen saanut kertoa siitä hänelle vieläpä henkilökohtaisesti. Hänen suhtautumisensa faneihin on todella ihailtavaa, suomalaisrumpali Jussi 69 on sanonut kollegastaan.
Lähes kaksimetrinen tummatukka ei pettänyt tälläkään kertaa. Esiintymislavalta permannon puoliväliin asti, metrien korkeudessa, kulkivat trussikiskot, joita pitkin maailman tiettävästi ainoa rumpuvuoristorata muusikkoa kuljetti. Näky oli sen verran hypnoottinen, että jälkikäteen on lähes mahdoton sanoa, mitä tai miten hän soitti kyydissä ollessaan.
Tommy Lee sanoi haaveilleensa vuoristoratarummuista jo pitkään.
Lee aloitti puheensa yleisölle kiroillen suomeksi ja viljellen alatyylin ilmaisuja kuin välilyöntejä konsanaan. Tämä ei sinänsä yllättänyt, mutta miehen puhe oli kokonaisuudessaan melko omintakeinen. Lisäksi rumpali tahtoi, että konserttiyleisö hiljentyisi muistelemaan terrori-iskujen uhreja.
– Voisimmeko pitää hiljaisen minuutin ja yrittää lähettää hyviä fiiliksiä, Tommy Lee pyysi.
Parempi palaa loppuun kuin hiipua pois
Yhtyeestä on usein sanottu, että heidät on pitänyt otsikoissa yli 30 vuotta musiikin lisäksi yltiöpäinen sekoilu. Kaikki bändin jäsenet ovatkin käyttäneet enemmän ja vähemmän päihteitä ja olleet niiden takia ongelmissa.
Vaikka Vince Neilin ääni pääsi oikeuksiinsa vasta puolivälin jälkeen, alusta loppuun asti tuntui siltä, että bändi on maineensa ja yli 80 miljoonan myydyn albumin arvoinen.
Moni yleisössä olikin sitä mieltä, että bändin päätös vetää vielä viimeinen kiertue ja tehdä se täysillä, oli enemmän kuin oikea. Onhan niin paljon mukavampi lopettaa huvipuistossa vuoristorataan kuin possujunaan. Mutta kumman kyytiin meneekin, niin kotiinlähdön aika on aina hieman haikeaa.
Viimeistään siinä vaiheessa, kun tosimiehen maineessa oleva Tommy Lee istui flyygelin ääreen ja bändi soitti encorena kenties tunnetuimman balladinsa, Home Sweet Home, oli raavaankin miehen silmään mennä roska. Tuossa Mötley Crüe nyt soitti, muutaman metrin päässä, eikä heitä tämän jälkeen varmasti enää koskaan nähdä Suomessa. Kunpa hyvät asiat voisivat jatkua aina ja ikuisesti.