Tänään katsoin, kuinka maailma oli tuhoutua, ja rentouduin.
Aloitin aamuni tänään mustasta jykevästä nahkatuolista, joita oli ympärilläni kaikkiaan 635 kappaletta. Tennispalatsin henkilökunta kertoi minulle, että istun Suomen suurimmassa elokuvateatterissa.
He käyttivät sanaa ”uusi” ainakin viisi kertaa selittäessään salin teknologiasta ja äänentoistosta. Upouusi, koko salin täyttävä äänentoisto alleviivasi heidän sanomansa, kun esittelypuhe jäi päälle jyränneen Tarzan-trailerin jalkoihin.
Asetin nenälle vuosi vuodelta kevyemmät 3D-lasit, joista heijastui kevyesti Exit-kyltin aggressiivinen valo, mutta jotka muuten menivät aurinkolaseista.
Ja niin alkoi ensimmäinen maksaville asiakkaille suunnattu Scape-näytös. Siinä salissa, jossa liput parhaimmillaan (tai pahimmillaan) maksavat 18,50 euroa.
Vaikka Sacpe-salin nimi jo itsessään houkutteli eskapismiin taipuvaista luonnettani saapumaan paikalle, olin aamuteeni kanssa salissa ensisijaisesti siellä nähtävän elokuvan ja nostalgiatripin takia.
Sillä pian tuota upouutta teknologiaa pääsi koettelemaan tuore Independence Day: Uusi uhka -raina.
Siitä on 20 vuotta, kun Independence Day – Maailmojen sota ilmestyi. Olin silloin nippa nappa kymmenen vanha. Silmät suurena tuijotin, kuinka ilkeiden avaruusolentojen lasersäde pyyhki kaupungin toisensa perään. Alakoululaisena en voinut ymmärtää, miksi joku halusi tappaa kaikki ihmiset.
Penkkiin liimattuna ja etukenossa tunsin riemua ja helpotusta, kun Will Smith käsittämättömän lentospektaakkelin jälkeen vetää avaruusoliota turpaan.
– Welcome to earth, hän sanoo ja sytyttää sikarin.
Pian kansat tulevat yhteen yhteisen vaaran edessä – ja he voittavat.
Vuonna 2016 tarina jatkuu. Independence Dayn: Uusi uhka -rainan maailma on uudenlainen. Ihmiset ovat valjastaneet olioiden teknologian omaan käyttöönsä eikä kansojen välillä ole ollut sotaa sen jälkeen, kun ulkoavaruuden uhka on saatu nujerrettua.
Itse astelen saliin vuonna 2016 todellisuudesta, jossa lentokentillä räjähtelee, ihmisiä jää kodittomaksi, eikä kukaan halua heitä kotiinsa, on Brexit ja Fixit ja Donald Trump, on Isis, katupartiot, kukkahattutädit ja tiedon tuoma tuska, joka löytää perille yksi twiitti kerrallaan.
Elokuvateatteri on yksi niistä harvoista paikoista, joissa osaan olla näpräämättä jatkuvasti puhelintani. Kuten on tarkoituskin, siellä oikea maailma sulkeutuu pois. Siellä ei tarvitse välittää todellisuudesta.
Uusi Independence Day on tehty näyttäväksi. Se on erikoisefektielokuva. Elokuvan lavea hahmojoukko jää kaukaiseksi, kun keskiössä on räminä ja vauhti.
Kaupunkien tuhoamisen ja avaruuolentojen teurastamisen seassa mukana on kuitenkin sellaista kepeyttä, jota näkyy jokapäiväisessä arjen kaaoksessa. Oli toisilleen naljailevan vanha miespariskunta, ihastumista kollegaan ja aina samoista asioista jankuttava isä.
Kun kaksi tuntia myöhemmin nostin nenältäni 3D-lasit pois, olin helpottunut, kun oli saanut viettää kaksi tuntia huoneessa, jossa kaikki maailman kansat halusivat puhaltaa yhteen hiileen, kun edessä on voittamaton uhka.